Ahdistus ja kuoleman pelko läheisen menettämisen jälkeen

On vain kehon kuolema. Tietoisuudelle ei ole kuolemaa.

Kuulostaa tutulta. Äitini kuoli melko yllättäen vähän yli 2 vuotta sitten (oli perussairaus, mutta sen ei pitänyt olla tappava). Ensishokin jälkeen tuli hirvittävä ahdistus. En uskaltanut nukkua, kun pelkäsin, että kuolen itsekin - toisaalta mietin, että mitä kuolemisella olisi väliä, kun äiti on kuollut. Minulle kävi samoin kuin sinulle: luottamus siihen, että kaikki vielä järjestyy, meni saman tien. Elämästä tuli tosi arvaamatonta, oli vaikea tehdä tulevaisuudensuunnitelmia (lyhyeksikään ajaksi), kun tuntui, että joku kuitenkin kuolee kohta...

Nyt on mennyt siis reilut kaksi vuotta. Ahdistus on lähes poissa, nyt tuntuu jotenkin elävämmältä, siltä että uskaltaa ja jaksaa taas tehdä asioita. Elämän arvaamattomuus on edelleen mielessä vahvana, on vieläkin vaikea uskoa tulevaisuuteen, mutta kuitenkin helpompi kuin ennen. Pikkuhiljaa siis oman elämän palaset alkavat taas löytyä. Viime viikolla huomasin itsessäni muutoksen ja tunsin, että energiaa on ihan eri lailla kuin ennen. Pahin alkaa siis olla ohi. Eräs oman äitinsä menettänyt kaverini sanoi, että noin kaksi vuotta menetyksen käsittelyyn menee. Näyttää siltä, että hän on oikeassa - ainakin minun kohdaltani. 

Kaksi vuotta tuntuu tosi pitkältä ajalta, mutta jälkikäteen ajateltuna se on mennyt nopeasti. Edelleen tulee ahdistuksen ailahduksia ja sellainen aiempi perusluottamus on poissa, mutta nyt kuitenkin tuntuu jo paaaaaaljon paremmalta. Koeta siis jaksaa ja anna itsellesi aikaa!

Itselläni on ollut lähipiirissä useampi kuolemantapaus muutaman viime vuoden sisään, ja kyllä ne ovat jälkensä jättäneet. Itselläni on pahana ongelmana se että "kieltäydyn" tuntemasta surua ja tuskaa, itse asiassa mieleni tuntuu tekevän sen automaattisesti suojellakseen minua. Kun nuo tapahtuivat en saanut sisäistettyä saati käsiteltyä niistä yhtäkään, ja mieleni ikään kuin pyyhki ne täysin pois, kuin niitä ei olisi tapahtunutkaan. Ongelma on siinä että suru ja muut tunteet tulisi käsitellä mahdollisimman hyvin ja pian tapahtuneen jälkeen, koska muuten ne jäävät paisumaan ja lopulta räjähtävät ulos, usein paniikin tai ahdistuksen muodossa... Itselleni kävi näin ja terapian kautta ollaan käsittelemässä asioita, tosin muitakin kuin vain noita.

Kiitos sinulle numero 3 :)

Itsekin olen yrittänyt perustella kuolemaa sillä, että ei sillä ole väliä jos kuolen, en sitä itse tiedä enkä siis murehdi että olen kuollut. Mutta se ahdistus, mikä ajatuksesta kasvaa. Ihan rintaa puristaa. Emme vielä tiedä mikä aiheutti ystäväni kuoleman, senkin puoleen tuntuu todella epäreilulta ja uskomattomalta koko asia. Hänellä jäi vielä pienet lapsetkin, tuska puristaa kun sitä ajattelen 😞

Hyvä silti kuulla, että tämmöiset tunteet ovat normaaleja. Että muillakin on ollut vastaavaa. Oikein pistää vihaksi, kun ajattelen ettei tämän ikäinen ihminen muka uskalla nukkua yksin, jo on aikoihin eletty! Mies tekee vielä yövuoroja aika paljon, joten univelkaa tulee. Mutta jospa tämä tästä helpottaisi. Seuraavan vuoden aikana (jos yleensä elän niin kauan!).

Omaan ahdistukseen auttaa parhaiten se että ei yritä estää sitä tulemasta, vaan ajattelee että antaa tulla ja käsitellään tämä nyt, yrittää olla pelkäämättä sitä tunnetta. Sitten lempeästi koittaa analysoida että mistä ahdistus tulee. Onko joku mennyt vai tuleva asia joka tekee pahaa oloa, ja kun oletettava syy löytyy niin ikään kuin selittää itselleen mistä tämä olo johtuu tällä hetkellä. Pelkästään jo se että osaa yhdistää ahdistuksen aiheuttajaansa saattaa auttaa lievittämään sitä. Hankalan ahdistuksen kanssa terapia ja/tai lievä lääkitys voisi olla paikallaan, jos tuntuu ettei itse saa rauhoitettua ajatuksia.

Up. Olisiko muilla vielä kommentteja?

Hae apua nukkumiseen lääkäriltä, jossain kohtaa univaikeuksien jatkuessa, ne voivat olla jo pääasiallinen syy. Hyvät yöunet ovat isoin yksittäinen ahdistuksen poistaja. Etsiydy sururyhmään, vertaistuki ja puhuminen sekä jakaminen on hyvä keino myös. Kävele ja liiku. Tässä mun neuvot.