Vanhempi, kadutko koskaan että teit lapsia?

Lähinnä niinä hetkinä kun lapset tappelevat, uhmaavat tms. :D

Eli ohimenevä tunne.

Ei. Lapset on rakkaimpia ja tärkeimpiä ihmisiä elämässäni, en koskaan ole katunut. Jokainen lapsi on ollut toivottu, olen ollut raskaana myös vahingossa, ja silloin tein abortin. Entistä miestä, esikoisen isää olen katunut, mutta sekin kärsimys menee elämänkokemuksena ja opetuksena, koska sain siitä kuitenkin ihanan lapseni palkinnoksi, joka on jo aikuinen. Olisi aika erikoista katua omia lapsiaan, vähän kuin katuisi omaa kättään tai jalkaansa, mutta sellaisikin hulluja toki on olemassa.

Ihmissuhteita voi katua koska ne on valittuja asioita, ja sukulaisia ja perheenjäseniä voi harmitella, mutta omatekemää ihmistä olisi outoa katua. Jos lapsesta on jotain haittaa se on joko omien/puolison geenien tai kasvatuksen syytä, tai sitten asia jolle ei voi mitään, niitä asoita on jokaisella ihmisellä, kukaan ei ole täydellinen, esim. sairastumiselle ei voi mitään.

Katuminen ei ole mulle lapsiasiassa vaihtoehto.

Kyllä. Kun tuo teini riehuu.

Mä kadun silloin kun tiedän, ettei minusta ole hyväksi äidiksi. En siis lasten toiminnan takia.

Kadun, etten valinnut lasteni isää paremmin.

Joka päivä.

En kadu, hyvin vieras ajatus, että kukaan voisi katua. 

Ehkä silloin, jos lapsi on pahasti sairas. 

Sillontällön. Uhmaava vajaa 4v (poika) ja alkavaa kaksvuotisuhmaa poteva pikkuveli, jotka tekee välillä pienistäkin asioista niin h*lvetin vaikeita. Lähinnä sellanen "voi vitalis mun elämä ois niin paljon helpompaa"-tyylinen ohimenevä ajatus.

Ihania, ärsyttäviä ja niin rakkaita apinoita 💕 en antas silti poies.

Joskus, kun tappelen murrosikäisen tyttöni kanssa, käy mielessä, että miksi helvetissä tähän aloin. Mutta menee nopeasti aina ohi, kuten riidatkin.

En ole koskaan katunut. Olen kahden lapsen yh. Koiran hankkimista kaduin ensimmäisen vuoden. Mutta fakta on, että jotkut katuvat lastensa hankintaa. Ihan inhimillinen tunne.

Iltaisin kun haluaisin valvoa mutta en voi, koska herätys on kuitenkin ennen seitsemää. Ja aamuisin kun liian lyhyiden yöunien jälkeen herään siihen kun lapsi tulee huutamaan herääätysss herätys unikeko! Ja siinä välilläkin välillä kun haluaisin vaan olla ja lapsi haluaisi leikkiä minun kanssani 24/7, äiti ei kelpaa tällä hetkellä oikein mihinkään. Ärsyttää kun olen välillä hermot kireällä, vaikkei se tietenkään ole lapsen vika. Onneksi nykyään jo vähän isompana uskoo kun sanoo että iskän täytyy vähän levätä välillä. Nautin lapsen kanssa touhuamisesta usein, mutta usein myös mietin että olisipa kello jo näin ja näin paljon jotta lapsen voi laittaa nukkumaan.

En ennen lasta tainnut tajuta paljonko omaa aikaa tarvitsen. Keskustelua on ollut toisesta, mutta suhtaudun asiaan aika nihkeästi.

En ole katunut hetkeäkään. En edes silloin kun lapsi on ollut vaikea ja niitäkin hetkiä on ollut. Tilanteeseen vaikuttaa varmasti se että on vain yksi lapsi. Olisin toivonut useampaa lasta mutta koskaan ei onnistunut, keskenmenoja useampia.