Onko elämäsi sellaista mistä nuorena haaveilit?

No, ei millään muotoa! Piti tulla rikas ja rakastettu, mutta eipä olla kumpaistakaan...

En saanu kuuttatoista lasta enkä huvikumpu-taloa. Yks lapsi ja pieni outokumpu löytyy.

Eihän nuorena ehdi haaveilla, kun on niin kiire.

Ei todellakaan.

Ala-asteella näin mielessäni, kuinka musta tulee yläasteella kaunis ja sosiaalinen ja saan poikaystävän. No, en saanut, mutta kuvittelin sitten yläasteella, että kyllä mä kuitenkin jossain vaiheessa vielä nuorena muutun kauniiksi ja rohkeaksi ja saan poikaystäviä ja harrastan sexxii11.

Olen ruma ikisinkku. En olisi todellakaan uskonut itsestäni, että 26-vuotiaana en ole saanut edes ensisuudelmaa, koska lapsena näin aina tulevaisuuden itseni epärealistisen positiivisesti ulkonäköä, luonnetta ja ulkoisia puitteita myöten.

No joo, aika pitkälti... teen sitä työtä josta haaveilin. Mulla on lapsia, hyvä mies, okt, koira ja hevonen.

No, unelmatyö onkin raskasta kolmivuorotyötä pienellä palkalla. Mutta periaatteessa siis kyllä!

En varmaan osannut nuorena kovin tarkoin tulevaisuutta miettiä, mutta varmaan nykytila on aika lailla sitä mistä haaveilin itselleni "vanhana": lapset, mielekäs ja haastava ura, kumppani jota rakastaa ja joka rakastaa minua ja asuinpaikkana sopivasti luontoa ympärillä ja piha jossa kuopia kukkapenkkejä. Ja tuossa aiemmin toteutin ne nuoruudenunelmat: matkustelut, asumiset useassa maassa, koulutukset jns. Varsinkin tällaisen kauniin päivän iltana puutarhasta tulleena ja teetä juovana on hyvin onnellinen olo. Tähän ei ole ollut ihan suora ja helppo tie, välillä hyvinkin vaikeaa, mutta jotenkin on ollut onnea mukana ja oma luottamus asioiden kääntymiseen parempaan.

No, melkolailla vaikka olenkin vasta 24. Paitsi lääkäriä musta ei tullut.

Parempaa. Sain puolison, lapset, kodin, vihdoin oikeita ystäviä, työn, ja lisäksi mahtavat kotiäitivuodet joista en osannut haaveilla vaan kuvittelin 1-vuotiaiden kuuluvan päiväkotiin (enkä siis tarkoita etteikö voisi olla, en vain tajunnut vaihtoehtoa joka sittemmin on osoittautunut meidän perheelle siksi oikeaksi).

Lihavampi olen kuin haavekuvissa, mutta onnellisempikin :)

On ja oikeastaan parempaa kuin koskaan uskalsin haaveilla. Kotoa ei kauheesti kannustettu eikä uskottu, että minusta tulisi yhtään mitään. Mutta niinpä vain olen pärjännyt ihan mukavasti. Joskus ollut vaikeitakin aikoja ja surua, mutta kokonaisuutena sanoisin että elän ihan unelmaani. Omaisuutta on ja kiva perhe.

En olisi voinut kuvitellakaan tällaista elämää. Olen tehnyt niin paljon asioita, joista en nuorena edes tiennyt, saati kuvitellut että itse tekisin sellaista. 

No ei todellakaan... 20-vuotiaana luuli, että kaikki tapahtuu elämässä jotenkin helposti ja itsestään, joten odotukset olivat hieman epärealistiset kyllä.... Nyt 28 vuotta myöhemmin näkee kaikki asiat ihan eri valossa, mikään ei ole enää itsestään selvää.

Puoliksi saavutettu. Eli oli ikään kuin kaksi tavoiteltavaa elämää, joista toinen toteutui: monta lasta, oman alan työpaikka, idyllinen omakotitalo.

Jännitystä ja vauhtia puuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Ei todellakaan.

Ala-asteella näin mielessäni, kuinka musta tulee yläasteella kaunis ja sosiaalinen ja saan poikaystävän. No, en saanut, mutta kuvittelin sitten yläasteella, että kyllä mä kuitenkin jossain vaiheessa vielä nuorena muutun kauniiksi ja rohkeaksi ja saan poikaystäviä ja harrastan sexxii11.

Olen ruma ikisinkku. En olisi todellakaan uskonut itsestäni, että 26-vuotiaana en ole saanut edes ensisuudelmaa, koska lapsena näin aina tulevaisuuden itseni epärealistisen positiivisesti ulkonäköä, luonnetta ja ulkoisia puitteita myöten.

Tämä juuri. Olin itsekin käsittämättömän optimistinen käsittämättömän pitkään. Nyt kun katsoo taaksepäin, niin eipä ehkä olisi ollut aihetta siihen. Tosin ehkä parempi silti että silloin nuorena jaksoi uskoa. Kyllä senkin sitten kuitenkin aina kestää että toiveet ei toteudu, kun se tavallaan tulee pikkuhiljaa se tilanne.

Nuorena haaveilin työstä, jossa saisi matkustella ympäri maailmaa. Lapset tai mies eivät kuuluneet silloin suunnitelmiin. Jotenkin elämä meni kuitenkin niin, että tässä sitä elellään perheellisenä omakotitalossa ihan koti-Suomessa.

Ei ole. Piti tulla näyttelijä. Haaveilin isoista estradeista, koska olin harrastajateatterissa kova tekijä. Kun hain teatterikorkeaan, ei tärpännyt. Vuoden kituutin hanttihommissa mm. tarjoilijana ja open sijaisena ja vapaa-ajalla teatterihommissa. Hain uudestaan teatterikorkeaan ja AMK-tasoiseen sosiaalialan kouluun. Teatteriopintojen ovi ei auennut, joten lähdin opiskelemaan sosionomiksi. Palkka on nyt 2200€/kk ja työ raskasta, ei mitään luovaa. Lapsena luulin, että kuka vaan voi ostaa talon ja kesämökin. Ei se tällä palkalla onnistu pk-seudulla.

Parempaa. Avioliittoni on onnellisempi ja tasapainoisempi kuin vanhempieni esimerkin perusteella olisin osannut ajatella. Samoin sain enemmän lapsia kuin uskalsin toivoa ja nautin perhe-elämästäni vielä enemmän kuin osasin ajatella.

Ei ole työpaikkaa, ei kavereita, huono terveydentila, onneton itsekuri, eli ei ole.

Ei sinne päinkään. Olen työtön ja lapseton sinkku jolla ei ole kesäisenä perjantai-iltanakaan muuta tekemistä kuin olla vauvapalstalla.

N40

Kovin moni lapsi ei varmaan haaveile aikuisuutta yksinäisenä luuserina, kuten en tehnyt minäkään 20 vuotta sitten. Mut semmonen musta tuli.

Ei alkuunkaan. Haaveilin urasta, pienestä keskusta-asunnosta ja itsenäisestä elämästä. Haavekuvissa olin naisellinen, hyvässä kunnossa ja huoliteltu. Ajattelin että kodissani on kaikki järjestyksessä, aina siistiä ja sisustus tarkkaan mietitty kokonaisuus. Lapsia en halunnut, enkä oikeastaan miestäkään.

Sitten erinäisten vastoinkäymisten myötä sairastuin syömishäiriöön ja jouduin keskeyttämään lukion. Myöhemmin minusta tuli sairaanhoitaja, menin naimisiin ja sain pari lasta. Asumme kivalla uudella alueella kaukana keskustasta, kaupunkikin on eri kuin olin ajatellut. En osaa sisustaa ja kotimme näyttää edelleen joltain opiskelijaboksilta. Olen usein hyvin suttuisen näköinen ja kaukana naisellisesta, en vain osaa pukeutua tai laittautua vaikka joskus oleb yrittänyrkin. Olen myös armottoman pihi, onneksi, sillä tällä palkalla jäisi lapset paljosta paitsi jos kuluttaisin itseeni enemmän rahaa. Niin ja usein meillä on niin sotkuista ettei kehtaisi päästää vieraita sisään jos tulisivat yllättäen. En myöskään ole urheilullinen vaan stereotyyppinen laihaläski. Eikä minulla ole ystäviä,vaikka haaveissani näin itseni usein viettämässä iltaa ystävien kesken tai jossain kahvilassa kalliilla lounassalaatilla.

Joskus elämä vain vie ihan eri suuntaan kun oli suunnitellut. Toisinaan harmittelen sitä, että yläasteaikani oli koulukiusaamisen vuoksi yhtä helvettiä ja kaikki mistä unelmoin jäi saavuttamatta. Toisaalta minulla on nyt kaksi maaailman tärkeintä lasta ja ihan tavallinen tasapainoinen elämä, eli voisi olla paljon huonomminkin vaikkei tämä elämä omannäköistäni olekaan. En myöskään ole juuri matkustellut enkä asunut ulkomailla, mutta matkusteluasian aion vielä korjata kunhan lapset ovat isoja:)