Mitä tekisin sukuni kanssa? Sairastuin ja eivät kiinnostuneet

Mitä te tekisitte?
Sairastuin siis ensin vaikeaan syöpään ja sitten myöhemmin kroonisesti. Isäni on kuollut, mut yllätyin että ainoa jolta apua tai tukea olen jollain lailla saanut ovat toinen siskoistani, yksi serkkuni ja äitini. Olen myös yksinhuoltaja ja jotkut sukulaisista ovat myös lapseni kummeja. Olisin oikeasti siis mielellään tarvinnut esim. lapsen hoitoapua (lapsi ei ole pieni vaan alakouluikäinen). Minua ei enää erityisesti innosta osallistua milloin mihinkin sukutapahtumiin - mitä "iloa" on ihmisistä, joita kiinnostaa asiani silloin kun minulla menee hyvin, mutta kärsimykseltä sulkevat silmänsä? Miksi minun pitäisi uhrata voimia (etenkin kroonisen sairauden kanssa kaikki tavallinenkin kuluttaa energiaa) heidän tapaamiseensa?
Tietenkään minun ei ole PAKKO nähdä näitä ihmisiä. Mielestäni on hassua, että mm. äitini kuitenkin olettaa, että haluaisin sukuni kanssa olla tiiviisti. Ja mietin tilannetta lapseni kannalta - en haluaisi opettaa, että sukunsa saa hylätä, mutta toisaalta he ovat itse näyttäneet huonoa esimerkkiä hylkäämällä meidät, joten paremman esimerkin hyvistä ihmissuhteista näyttäisin kenties käyttämällä aikaani ystäväpiirin vaalimiseen, jossa aitoa välittämistä ja auttamista osoitetaan. Tällä hetkellä sosiaalista verkostoa ei kovin paljon ole, sillä ihmissuhteita on vaikea löytää uusia ja pitää yllä silloin, kuin suuri osa ajasta menee hengissä pysymiseen ja jotenkin pärjäämiseen.
Te jotka sanotte, että pitää osata pyytää apua - olen joskus pyytänytkin ilman vastakaikua ja tajunnut sitten lopettaa. Ja jos ajattelen itseäni vastakkaiseen tilanteeseen, niin jos serkkuni olisi sairastunut, olisin kyllä itse ylittänyt epämukavuuden tunteeni ja kysynyt, tarvitseeko hän minua. Minusta se on vahvemman velvollisuus tarjota apua.