Minulla ei ole ystäviä eikä ketään. Kaikki haluavat minusta eroon!

.

Surullista :(

Ei voi edes rohkaisuksi sanoa, että kyllä läheisesi välittää, kun vaikuttaa, että niin ei ole.

Sun pitäisi ap alkaa rakentaa omaa elämääsi ja ajatella, että tämä elämä on mahdollisuutesi ja antaa välittämättömien sukulaisten olla. Itse olen vähän samassa tilanteessa enkä tosiaankaan aio kummemmin pitää yhteyttä.

Olen oppinut elämään ilman välittämättömiä sukulaisiani...

Voisiko sulla olla masennus?Neuvoisin käymään juttelemassa jonkun kanssa.ota yhteys vaikka terveyskeskukseen.Itselläni oli sun iässäsi vastaava tunne ja masennus.Turha hävetä jos käyt juttelemassa jonkun kanssa.Ei kenenkään tarvitse sitä edes tietää.

Käyttäjä5455 kirjoitti:

Voisiko sulla olla masennus?Neuvoisin käymään juttelemassa jonkun kanssa.ota yhteys vaikka terveyskeskukseen.Itselläni oli sun iässäsi vastaava tunne ja masennus.Turha hävetä jos käyt juttelemassa jonkun kanssa.Ei kenenkään tarvitse sitä edes tietää.

Ihan järkevä kysymys, mutta ei taida tässä kohtaa olla pääongelma.

Minua alkoi masentaa, kun tajusin miten asiat ovat.

Asiat ovat oikeasti näin miten kerroin.

Eikö tästä muka ole mielestäsi olla syytä olla tyytymätön?

Ap

Se on raskasta, jos toinen valittaa vain kuinka kaikki kurjaa. Silloin herkästi alkaa karttaa tällaista ihmistä. Juuri se tyytymättömyys saa ihmiset karsastamaan itseä. Koeta löytää elämääsi jotain pientä kivaa ensi alkuun, jotta saisit negatiivisen ajattelumaailman pois päästäsi. Opettele iloitsemaan pienistä asioista, kuten vaikka linnunlaulusta ensi alkuun. 

Mulla myös sukulaiset hyljänneet.Olen aina ollut mustalammas ja veljeni on pieksänyt minua pienestä alkaen aikuisikään asti ja sulkenut pimeään huoneeseen.siskoni heitti vauvana asfalttiin ym.viimeisin niitti oli aikuisena kun veljeni uhkasi tappaa!Enää en häntä ole nähnyt yli 12 vuoteen ja voin vain paremmin ilman ' sukulaisia'.Löydät kyllä ystäviä!aivan varmasti!Älä tuhlaa aikaasi sukulaisiin!

Ei ole. Sinä olet niin nuori että tilanne tulee muuttumaan vielä monta kertaa. Vanhemmat on huolissaan. Ja ihan syystä. Sinun pitäisi saada enemmän sisälyöä elämään. Käytkö koulua? Harrastukset?

Olen sinua reilusti vanhempia ja ollut jo vuosia samantyyppisessä tilassa. Jos maksulliseen harrastukseen ei ole varaa, olisiko jotain vapaaehtoistyötä jota voisit tehdä ja saada sitä kautta sisältöä elämään? Tai jos aktivoituisit netissä ja yrittäisit sitä kautta saada edes pinnallisia ihmissuhteita? Keskustelua voi yrittää vääntää vaikka työstä/opiskeluista, kirjallisuudesta, elokuvista, kuvataideharrastuksesta... Älä anna asioiden lipsua enää pahemmaksi ja yritä katkaista tuo tilanne.

Todennäköisesti vanhempasi rakastavat sinua. He ovat vain turhautuneita ja väsyneitä kannattelemaan sinua. Murrosikäisen masennus ja itsesäälissä kylpeminen on äärimmäisen uuvuttavaa. Vanhempasi ehkä vain haluavat muutosta johonkin suuntaan. Opiskeletko? Makaatko vain kotona? Kaverisikin on ehkä kyllästyneet ja väsyneet ainaiseen perässä vetämiseen. Olet kohta aikuinen ja sinulla alkaa olla aika ottaa itse vastuuta elämästäsi. Nousta ylös tuosta suosta. Tehdä jotain elämällesi. Tsemppiä!

Toki sulla sulla on oikeus tuntea!Vanhempasi harrastavat henkistä väkivaltaa!

Ei me muut olla sen ihmeellisempiä. Arkinen elämä, tylsät jutut. Jokainen tekee omasta elämästään sellaisen kuin haluaa. Olet jostain saanut tuon idean itsesi tuomitsemiseen, et näe itsessäsi mitään hyvää. Se on noidankehä, kuinka muut viihtyisivät seurassasi ellet itsekään pidä itsestäsi? Ihmisen pitää itse olla itsensä paras ystävä, kiittää, kehua, kannustaa, olla armollinen. Sinä olet itse itsesi vihollinen. No kuka voisi asiantilan muuttaa? Vain ja ainoastaan sinä itse. Jospa aloittaisit, pienin askelin. Oikeasti jokainen meistä on ainutlaatuinen. Muistuttaisin vielä siitä omasta aktiivisuudesta. Helppo istua kotona ja vinkua kun ei kukaan pidä yhteyttä. Ole sinä se joka soittaa.

Nuoruus on vaikeaa aikaa.

Sen sijaan, että mietit epätoivoisesti miten voisit olla sellainen josta toiset pitävät, ja mistä toiset mahtaisivat pitää, voisit pyrkiä miettimään sitä mistä oikeasti itse pidät. Kokeile erilaisia asioita: lue kirjoja, valokuvaile, käy kiipeilyseinällä, tee lintubongausretki suolle, kuunteile eri tyylisiä musiikkeja, käy leffassa, juokse piruuttasi lenkki vain nähdäksesi sattuisitko pitämään siitä.

Löydät varmasti jotain tekemistä, joka on sinusta tosi kivaa. Harrastuksen tai yhteisen mielenkiinnon kautta löytää myös samanhenkisiä ihmisiä.

Vanhempasi tuskin haluavat sinua  hylätä, mutta ehkä ovat itse keski-iässä ja väsyneitä, omine ongelmineen.

Tsemppiä. Etsi iloa. Yritä nauraa jollekin asialle vähintään kerran joka päivä (etsi vaikka netistä tyhmiä vitsejä).

Elämäsi on tyhjää ja sisällötöntä. Vanhempasi huolehtivat siitä, että sulla on katto pään päällä, jääkaapissa ruokaa ja vessastakin löytyy vessapaperirulla. Et tiedä, mitä tulevaisuudeltasi haluaisit tai mitä tekisit. Mutta älä sure: en tiennyt minäkään 17-vuotiaana. Menin lukioonkin vain siksi, ettei mulla ollut mitään, mikä olisi tulevaisuudessa kiinnostanut. En tiennyt lukion jälkeenkään. Hain kaikkiin opiskelupaikkoihin, joita tuli mieleeni. Pääsin yhteen, kävin sitä muutaman kuukauden ja jätin kesken. Hain toiseen, kävin sitä puoli vuotta ja jätin taas kesken. Hain kolmanteen, mutta en päässyt sisään. Hain neljänteen ja aloitin opinnot, mutta sainkin kuulla saaneeni tuosta kolmannesta varasijapaikan. Vaihdoin siis kolmanteen. Varmaan sata kertaa kävi opiskeluaikana mielessä, että ei perhana, mä lopetan tämänkin koulun. Mutta en kehdannut, kun olin niin monta jo jättänyt kesken. Purin hammasta ja suoritin opinnot loppuun. Opiskeluaikana kuitenkin löytyi uusia kavereita ja ystäviä. Oli yhteistä juteltavaa. Jos ei muuta, niin opintoihin liittyvää. Suurin osa opiskelukavereistani on edelleen alalla ja edenneetkin urallaan. Minä tein ko alan töitä vain pari vuotta ja sitten ihan sattuman oikusta ajauduin ihan muihin tehtäviin toiselle alalle. 

Jos joku olisi mulle 17-vuotiaana sanonut, että musta tulee muutaman vuosikymmenen päästä it-alan yrittäjä, olisin pitänyt sanojaa pähkähulluna. 

Pointtini tässä oli, että ei sun tarvitsekaan vielä 17-vuotiaana tietää, mitä tulevaisuudeltasi haluat tai mikä sua kiinnostaisi. Kunhan teet jotain. Jos jokin asia ei tunnu omalta, lopeta se. Joskus kuitenkin kannattaa hoitaa homma vaikka hammasta purren loppuun ja sanoa itselleen, että kun tämä on hoidettu, voin miettiä jotain muuta. Teen nyt tätä, katsotaan kahden vuoden päästä uudelleen. 

Joillain ihmisillä on jo nuoresta lähtien selvillä, mitä elämältään haluavat. Jotkut saavuttavat tavoitteensa, toiset eivät. Jotkut pettyvät, kun eivät yrityksistään huolimatta saakaan sellaista elämää millaisen olisivat halunneet. Mulla ei tätä ongelmaa ole ollut, koska ei mulla ole ikinä ollut mitään sellaisia suunnitelmia ja haaveita, joiden toteutumatta jääminen olisi masentanut. Olen ajelehtinut elämässä kuin lastu laineilla ja tarttunut tilaisuuksiin, joita eteen on tullut, mikäli ne ovat kiinnostaneet. Jos ei ole kiinnostanut, olen jatkanut matkaa. Voin sanoa, että mulla on ollut varsin hyvä elämä, vaikka en sitä etukäteen tällaiseksi suunnitellutkaan. 

Kokeile erilaisia juttuja kunnes löydät jotakin mielenkiintoista. Ole luova ja ala katsella maailmaa erilaisista näkökulmista, leikittele erilaisilla rooleilla. Kun tunnet edes heikkoa mielenkiintoa mitä tahansa kohtaan niin ala kutitella ja vahvistaa sitä. Yritä sitten löytää samanhenkisiä ihmisiä vaikka vähän kauempaa.

Pidä päivä jolloin leikit: En ole nähnyt mitään koskaan aiemmin ja kaikki on minulle uutta. Ideana on että käyttäydyt ja fiilistelet asioita kun näkisit nyt ne ensimmäistä kertaa. Väreistä lähtien, ihmettele ja ihastele mitä kaikki on ja miten kaikki toimii.

Passiivinen vanhempi voi olla tosi inhottava. Koska et saa tukea perheeltäsi niin sinun on tuettava itse itseäsi. Lainaa jotain elämänhallinnan oppaita, lifestyle oppaita, tutustu eri filosofioihin jne. Löydä oma tiesi ja omat juttusi. Kukaan ei voi niitä kavereita taata mutta ainakin voit rakentaa elämäsi sellaiseksi josta itse tykkäät.

Vierailija kirjoitti:

Nuoruus on vaikeaa aikaa.

Sen sijaan, että mietit epätoivoisesti miten voisit olla sellainen josta toiset pitävät, ja mistä toiset mahtaisivat pitää, voisit pyrkiä miettimään sitä mistä oikeasti itse pidät. Kokeile erilaisia asioita: lue kirjoja, valokuvaile, käy kiipeilyseinällä, tee lintubongausretki suolle, kuunteile eri tyylisiä musiikkeja, käy leffassa, juokse piruuttasi lenkki vain nähdäksesi sattuisitko pitämään siitä.

Löydät varmasti jotain tekemistä, joka on sinusta tosi kivaa. Harrastuksen tai yhteisen mielenkiinnon kautta löytää myös samanhenkisiä ihmisiä.

Vanhempasi tuskin haluavat sinua  hylätä, mutta ehkä ovat itse keski-iässä ja väsyneitä, omine ongelmineen.

Tsemppiä. Etsi iloa. Yritä nauraa jollekin asialle vähintään kerran joka päivä (etsi vaikka netistä tyhmiä vitsejä).

Tuskin tarkoitit tällä viestillä mitään pahaa, mutta näin toisen yksinäisen mielestä tää teksti vaikutti jotenkin tökeröltä. Minä olen myös yläasteen jälkeen saanut kokea sen, kun silloiset ystävät vaan hivuttautuivat seurastani eroon. Olen yrittänyt harrastaa ja niistä saanut hetkellisesti kavereita, jotka ovat myös jonkin ajan kuluttua ikään kuin haihtuneet. Sen myötä sitten harrastuksetkin ovat jääneet.

Olen oppinut olemaan omissa oloissa. Vaikka kuinka olen yrittänyt ylläpitää kaveri - ja ystävyyssuhteita niin se ei ole kantanut niin, että olisin saanut ystävän - sellaisen joka myös soittaa tai laittaa minulle viestiä kuulumisistaan. Eikä ole yksipuolista pelkästään minun puoleltani.

Tähän yksinäisyyteen olen ottanut kaksi koiraa, joista on tosi paljon seuraa ja iloa. En ole mikään syrjäytynyt "reppana", vaan ihan tavallinen työssäkäyvä ihminen ja minusta itseasiassa pidetään työpaikallani tosi paljon, mikä on ollut tavallaan aika hämmentävää. Mutta työpaikan ulkopuolisia kaverisuhteita en ole onnistunut saamaan, vaikka moni muu työkaveri on siviilissäkin kavereita, osa jopa ystäviä.

Tuollaiset "etsi iloa nauramalla netistä löytämille tyhmille vitseille" on kuin neuvo jollekin pettyneelle pikkulapselle. :( Kuitenkin yksinäisyys ja kaverisuhteista eristäytyminen on aika paljon pahempi asia.

T. 24v

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuoruus on vaikeaa aikaa.

Sen sijaan, että mietit epätoivoisesti miten voisit olla sellainen josta toiset pitävät, ja mistä toiset mahtaisivat pitää, voisit pyrkiä miettimään sitä mistä oikeasti itse pidät. Kokeile erilaisia asioita: lue kirjoja, valokuvaile, käy kiipeilyseinällä, tee lintubongausretki suolle, kuunteile eri tyylisiä musiikkeja, käy leffassa, juokse piruuttasi lenkki vain nähdäksesi sattuisitko pitämään siitä.

Löydät varmasti jotain tekemistä, joka on sinusta tosi kivaa. Harrastuksen tai yhteisen mielenkiinnon kautta löytää myös samanhenkisiä ihmisiä.

Vanhempasi tuskin haluavat sinua  hylätä, mutta ehkä ovat itse keski-iässä ja väsyneitä, omine ongelmineen.

Tsemppiä. Etsi iloa. Yritä nauraa jollekin asialle vähintään kerran joka päivä (etsi vaikka netistä tyhmiä vitsejä).

Tuskin tarkoitit tällä viestillä mitään pahaa, mutta näin toisen yksinäisen mielestä tää teksti vaikutti jotenkin tökeröltä. Minä olen myös yläasteen jälkeen saanut kokea sen, kun silloiset ystävät vaan hivuttautuivat seurastani eroon. Olen yrittänyt harrastaa ja niistä saanut hetkellisesti kavereita, jotka ovat myös jonkin ajan kuluttua ikään kuin haihtuneet. Sen myötä sitten harrastuksetkin ovat jääneet.

Olen oppinut olemaan omissa oloissa. Vaikka kuinka olen yrittänyt ylläpitää kaveri - ja ystävyyssuhteita niin se ei ole kantanut niin, että olisin saanut ystävän - sellaisen joka myös soittaa tai laittaa minulle viestiä kuulumisistaan. Eikä ole yksipuolista pelkästään minun puoleltani.

Tähän yksinäisyyteen olen ottanut kaksi koiraa, joista on tosi paljon seuraa ja iloa. En ole mikään syrjäytynyt "reppana", vaan ihan tavallinen työssäkäyvä ihminen ja minusta itseasiassa pidetään työpaikallani tosi paljon, mikä on ollut tavallaan aika hämmentävää. Mutta työpaikan ulkopuolisia kaverisuhteita en ole onnistunut saamaan, vaikka moni muu työkaveri on siviilissäkin kavereita, osa jopa ystäviä.

Tuollaiset "etsi iloa nauramalla netistä löytämille tyhmille vitseille" on kuin neuvo jollekin pettyneelle pikkulapselle. :( Kuitenkin yksinäisyys ja kaverisuhteista eristäytyminen on aika paljon pahempi asia.

T. 24v

En ole tuo edellinen kirjoittaja, mutta kommentoin silti. On ihmisiä, joille varsinkin nuorena on tärkeää saada "elinikäinen ystävä". Usein kuitenkin ihmisten elämäntilanteet muuttuvat ja sen myötä elämään tulee uusia ihmisiä ja vanhoille ihmissuhteille ei jää enää yhtä paljon aikaa kuin aikaisemmin. Mitään varsinaista välirikkoa ei tule, yhteydenpito vain vähenee. Nykyisin ihmiset ovat aika kiireisiä, kun on työt, perhe, parisuhde, ystävät, sukulaiset, harrastukset jne. Jokaiseen uuteen ihmissuhteeseen käytettävä aika on pois aiemmilta ihmissuhteilta. Tämä on yleinen syy siihen, miksi voi olla ihan mukavaa seuraa esim töissä, mutta vapaa-ajalla ei tavatakaan. Kun sitten elämästä syystä tai toisesta poistuu jokin aikaa vievä asia, uudelle ihmissuhteelle onkin aikaa. Tai sille vanhalle kaverisuhteelle, joka vuosien saatossa hiipui, mutta molemmilla elämä muuttunut niin, että on taas aikaa pitää yhteyttä. 

Lähde vaikka au pairiksi.Voin sanoa että kannattaa!Saat arvokasta kokemusta ja itseluottamusta.Siellä voit ottaa etäisyyttä asioihin ja miettiä mitä haluat.

Suosittelen jotakin urheiluharrastusta, jossa treenataan ryhmässä, esim. joukkuelajit tai jokin kamppailulaji. Liikunta tuottaa hyvää oloa, ja kun käyt pidemmän aikaa säännöllisesti, voit saada kavereita tai ainakin yhteisön, johon tunnet kuuluvasi. Ei tietenkään muuta koko elämääsi, mutta voi antaa voimaa kestää. Itse olin yläasteella ja lukiossa masentunut ja yksinäinen, ja 16-vuotiaana aloittamani taekwondoharrastus auttoi jaksamaan.