Kolmen mamma

Onko parisuhteellamme mitään toivoa? Kymmenes hääpäivä kolkuttaa oveaan ja sinä aikana on kolme kupeiden hedelmää saatu aikaan. Kasvatuserimielisyyksiä oli jo esikoisen uhman alkaessa, mutta jotenkin on vaan jatkettu eteenpäin, paljon olen apua hakenut perheneuvoloista ja jotain sieltä ollaan saatukin. Mies ollut myös paljon pois perheen luota töiden yms. vuoksi. Itse olen ollut kotona, töissä ja opiskellut, tasavertaisesti pyrkinyt osallistumaan talouteen. Nyt neljänkymmenen kolkuttaessa kun miehen työhommat vähentyneet, ei paljoa häntä huvitakaan osallistua perheen kanssa. Päinvastoin kavereiden seura kiinnostaa ja joka viikonloppu jotain menoa. Lapsiakaan ei jaksa ja varsinkin esikoispoikamme oireilee siitä, kun ei isältään hyvää huomiota saa ollenkaan. Minulle vaan piruilee ja nälvii vähän väliä jos yritän mitenkään puuttua tai sanoa mitään hänen tekemisiinsä, olenkin sulkeutunut viimeisen vuoden aikana...ja nyt alan olemaan aika ahdistunutkin. Koko ajan mies jauhaa oman ajan puutteesta ja olen yrittänyt järjestää hänelle nimenomaan aikaa harrastuksilleen, mutta kun ruuhkavuosia eletään, en minäkään mahdottomaan taivu, varsinkin kun itse pitäis opiskella. Tänään taas on ollut koko päivän menossa ja illalla meni kaverilleen, saunottiin lasten kanssa ja herkuteltiin, nyt muksut sängyssä ja meinaan tukehtua ahdistukseeni. Onko mitään toivoa? Pelkään kohta itsekin masentuvani, anopin ja appiukon lisäksi ei ole mitään tukiverkkoja. Keskusteluyhteyttä miehen kanssa ei enää ole.