Kohta ollaan yritetty toista lasta vuoden verran. itkettää...

Me ollaan yritetty ekaa kohta neljä vuotta. Sun asemassasi mua ei itkettäisi yhtään.

kakkosen viestitä ei onneksi YHTÄÄN paista katkeruus läpi. Ei se ole kakkoselta pois, jos joku suree, ettei kakkosta kuulu.

Ap:n tulisi mun mielestä ensin saada suhteellisuudentajunsa kohdilleen. Vajaan vuoden yritys on vielä ihan normaalia ja parin hedelmällisyystkin on jo todennettu.



2

on ihan hyva aika menna vahan tutkimaan asiaa. Ehdottaisin kuitenkin suoraan lapsettomuusklinikalle menemista, koska tavis gyne ei paljon asialle voi tehda, vaan ohjaa eteenpain. Suoraan lapsettomuusklinikalle meneminen saastaa yhden laakarikaynnin rahan ja vaivan. Tsemppia!

varmaan jo hakeutua gynelle. Meillä kakkosta yritettiin keskenmenon jälkeen 1½ vuotta ja viimein clomeilla tärppäs. Ja monet itkut itkin siinä välissä kun ei sitä kaivattua lasta alkanut kuulua. Suru on suuri aina, kun kaipaa lasta jota ei vain kuulu. Totta on että täytyy olla onnellinen siitä että edes yhden lapsen on saanut, mutta miten päin vaan toisen surua on turha kenenkään muun vähätellä.

itse menin ihan terveyskeskukseen kun kakkosta oli yritetty vuosi. Ottivat perusverikokeet lapsettomuuteen liittyen, tekivät ultran jossa löytyi isoja kystia munasarjoista. Niitä seurattiin ja sain lähetteen naistentautien polille jossa selvisi että sairastan endometrioosia. Pääsiin leikkausjonoon ja lopulta leikkaukseen jonka jälkeen tulin sitten viimein raskaaksi.



Itsellä ei ollut aavistustakaan että sairastan endometrioosia. Eka saatiin ihan normaalisti ja toista alettiin yrittämään kun eka oli noin 1-vuoden. Tsemppiä yritykseen! muistan kyllä kuinka vaikeaa oli kun ei lasta kuulunut....

miten kauan ensimmäisessä meni vai tuliko "yrittämättä"? Itse sain kokea sen viisauden että lapsi tulee "yrittämättä". Meillä vajaa vuosi oli yritystä ja hermoilua, lähinnä mun osalta....mieheltäki meinas mennä hermo jo koko touhuun ja seksikin lopahti jossain kohtaa.... sitten tuli parempi aika seksin osalta eikä mitään yritystä ollut mielessä ja huomasin kuukauden mukavan puuhastelujen jälkeen että olen raskaana :) Toivotaan että toimis teilläkin!

Näyttää siltä, että lapsettomat osaavat iloita siitä yhdestäkin lapsesta, mutta nämä luomuilijat eivät. No, ehkä se elämä vielä ap:takin opettaa.



Sääli.



t. ex-lapseton

En käynyt lääkärissä missään vaiheessa. Seuraavat tärppäsivätkin sitten ihan heti.

Alkoiko toinen raskaus leikkauksen jälkeen luomusti vaiko hoidoilla? Olen menossa laparaskopiaan ensi kuussa. Miellä yritystä vuosia takana, hoidoissa pari vuotta. Myt sain ensimmäisen keskenmenoni, jota ennen ei ole koskaan tapahtunut mitään. Miellä ei siis yhtään lasta. Mietin, voisikohan leikkauksen jälkeen onnistua luonnollisesti, kun hoidotkin jäävät vuodeksi katkolle.

"Vierailija - 7.7.2008 18:07 (ID 367314)



No jos vaikka iloitsisit siitä yhdestä lapsesta.



Me ollaan yritetty ekaa kohta neljä vuotta. Sun asemassasi mua ei itkettäisi yhtään."



Katkeraa tekstiä 2:lta. Et voi tietää miltä ap:sta tuntuu. Jokaisella on oma elämänsä, omat murheensa. Mä olen itse kärsinyt lapsettomuudesta, mutta silti ymmärrän sitä surua, mitä suree niin kauan kuin perheen lapsiluku ei ole täynnä. Itseasiassa jo yhden lapsen saanut tietää tarkalleen mitä menettää kun sitä toista ei kuulu. Ja tätä en sano tarkoituksenani vähätellä täysin lapsettoman tuskaa. Tarkoitan että ei toisen surua saa vähätellä.

Totta kai iloitsen esikoisesta enkä joka päivä itke ja murehdi. Nyt kun kirtopäivät on taas kerran alussa (kp2) harmittaa niin vietävästi.



Sinä jolla clomeilla tärppäs? Mihin vaivaan sait clomit? Vai oliko ne vaan suoraan siihen, kun et hedelmöittynyt?

Itseasiassa jo yhden lapsen saanut tietää tarkalleen mitä menettää kun sitä toista ei kuulu. Ja tätä en sano tarkoituksenani vähätellä täysin lapsettoman tuskaa. Tarkoitan että ei toisen surua saa vähätellä.

Kannattaisi tosiaan opetella iloitsemaan siitä yhdestäkin lapsesta.

Sinä jolta endometrioosi leikattiin. Kuinka nopeasti pääsit leikkaukseen ja miten nopeasti leikkauksesta pääsitte jatkamaan vauvan yritystä?



-ap

Itseasiassa jo yhden lapsen saanut tietää tarkalleen mitä menettää kun sitä toista ei kuulu. Ja tätä en sano tarkoituksenani vähätellä täysin lapsettoman tuskaa. Tarkoitan että ei toisen surua saa vähätellä.

Kannattaisi tosiaan opetella iloitsemaan siitä yhdestäkin lapsesta.

Opettele lukemaan: "TARKOITAN ETTÄ TOISEN SURUA EI SAA VÄHÄTELLÄ." Se että suree kun toista lasta ei kuulu EI tarkoita sitä, että ei iloitsisi siitä ensimmäisestä.

Kannattaa hakea ammattiapua jos on katkeroitunut omasta lapsettomuudestaan.

Opettele lukemaan: "TARKOITAN ETTÄ TOISEN SURUA EI SAA VÄHÄTELLÄ." Se että suree kun toista lasta ei kuulu EI tarkoita sitä, että ei iloitsisi siitä ensimmäisestä.

Kannattaa hakea ammattiapua jos on katkeroitunut omasta lapsettomuudestaan.

että äidin jatkuva suru ei vaikuta siihen ensimmäiseen lapseen? Täältäkin saa lukea todella ikäviä tarinoita naisista, joiden pää menee totaalisen sekaisin, kun toista lasta ei kuulu. En ymmärrä, en.

Ammattiapua haettiin lapsettomuuteen ja saatiinkin sitä - lapsettomuushoitoja nimittäin. Nyt on ihana ivf-poika meillä eikä tulisi mieleenkään vinkua toista... Sitä kun elämä potkii, niin oppii arvostamaan sitä, mitä saa.

No miten luulet lapseen vaikuttavan, jos äiti kieltää itseltään suremisen? Siitähän vasta hyvä lopputulos tulee, tunteiden kieltämisestä. Herää jo! Jos sitä on aina haaveillut tulevansa yhden, kahden, kolmen, neljän, viiden tai x-määrän .... lapsen äidiksi ja se ei onnistukaan. Kyllä se saa surettaa ja kyllä sitä surua pitää saada surra siitä huolimatta että joku toinen ei saa sitä yhtäkään.



Edelleen sanon että jokaisella on oma elämänsä, omat murheensa ja ei toisilla ole oikeutta mitätöidä niitä.



Itselläni on vaikeimman kautta rakas saatu ivf-poika, eikä ollenkaan tietoa tuleeko kakkosta ikinä. Silti suon muille surun siitä jos lapsiluku ei ole täynnä.

Ihan älyttömyyksiin ei pidä mennä.

Jokaisella on omat surunsa. Ei surun suuruuksia voi verrata. Ja jokaisessa on oikeus omaan suruunsa! Viisi vuotta lasta yrittäneenä minun suruni on välillä musertava, niin kova, että en voi juuri pahempaa kuvitella olevan olemassakaan. Mutta jonku toinenkin voi kokea surunsa yhtä kovana. Mistäpä minä sitä tiedän.

t. 21