Mies tappelee jatkuvasti 1,5v lapsen kanssa (tällä kertaa iltapalalla.)

Lapsen kohtelu arvostavasti ja ystävällinen puhetyyli ei tarkoita sitä, että lasta kasvatetaan pumpulissa tai rajoitta. Päin vastoin, meillä esimerkiksi on melko tiukat rajat, jotka on istutettu lapsiin kohtelemalla heitä ihmisinä, kieltämällä johdonmukaisesti epätoivottu käytös ja puhumalla heidän kanssaan. Vaikka lapset ovat todella energisiä, huutaa/määräillä tarvitsee todella harvoin. Parhaimmillaan jonkun epätoivotun käytöksen lopettamiseen riittää nykyään tiukka katse tai yksi sana. Olen taipuvainen uskomaan että kun kohtelet toista arvostavasti hän kohtelee sinua samalla tavalla.

Minä en äitinä sietäisi tuollaista, enkä sitten sietänytkään.

Yritin keskustella miehen kanssa, mutta ei hän muka ymmärtänyt, vaan vika oli tietysti minussa.

Niin kun "pitäähän lapsille opettaa tavat ja asettaa rajat", "lapsen täytyy kunnioittaa vanhempiaan" jne.

Ei herännyt, vaikka sanoin että eihän hän itsekään kunnioita omia lapsiaan, niin miksi heidän pitäisi kunnioittaa häntä. Minuakaan ei kohdellut niin huonosti, mutta varmaan siksi että osaan pitää puoleni ja minä voin vain lähteä, jos siltä tuntuu. Lapset eivät kuitenkaan voi vanhempiaan valita ja joskus heitä pitää suojella omilta vanhemmiltansa.

Olen sitä mieltä että jos keskustelu ei auta, eikä tuo asioihin pysyvää positiivista muutosta, niin sitten täytyy osata lähteä lasten kanssa. Ei heidän pitäisi joutu kokemaan omassa kodissaan henkist, eikä fyysistä väkivaltaa.

Siinä vaiheessa kun päätät jäädä asumaan tuollaisen mulkun kanssa, niin se on myös sinun syytäsi että lapsi/lapset kärsivät.

Lapset ymmärtää ihan älyttömästi asioita ja puhetta todella pieninä. Niille pitääkin selittää asioita eikä lässyttää niinkuin jotkut tekevät.

Tuonikäisen lapsen kanssa selitys pitää tulla tekojen kanssa - älä hiero silmiäsi, sitten pestään kädet jos jo ehti hissaamaan. Ja jatkossa selitetään uudelleen ja uudelleen ja pidetään huoli, että kädet ei eksy silmin jos syödän aplaria.

Äänenkäyttö  ei tällasessa tilanteessa auta yhtään mitään.

Jotkut ei vaan osaa tai viitsi. Joillekin lapset ovat vain pakollinen riesa, urakka joka vedetään hampaat irvessä läpi. Meidän naapurissa asuu kahden pienen lapsen isä (äitikin asuu samassa osoitteessa) ja surettaa, kun joutuu usein katsomaan sitä ilotonta touhua. Kuljemme usein samalla bussilla, kun tuo mies vie tai hakee lapsia päivähoidosta tai osumme samaan aikaan kauppaan. Koskaan en ole nähnyt miehen hymyilevän tai puhuvan mitään ylimääräistä lapsilleen. Mykkinä ja synkän näköisenä istuvat kaiken aikaa. Jos tulee joku ongelmatilanne (esim. lapsi haluaa istua bussissa paikkaan, jota isä ei hyväksy), isä sanoo yhden kerran "ei" ja tempaisee sitten lapsen pois ja survoo toiselle penkille istumaan. Kommunikaatio on ihan nollissa, kun lapsetkaan eivät puhu möllille isälleen. En tiedä minkälaista heillä on kotona, mutta säälittävät nuo lapset, kuten vaimo myös :(

Kyllä minunkin mieheni välillä hermostuu meidän lapsen kiukutteluun ja huutaakin joskus, mutta noin ylipäänsä lapsi on selvästi ilo eikä taakka hänelle. Hän on ottanut lapsen pienestä pitäen mukaan omiin tekemisiinsä, remonttihommiin, nikkarointiin ym., hän tykkää vasiten opettaa lapselle kaikenlaista ja juttelee mielikseen lapsen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Olen sitä mieltä että jos keskustelu ei auta, eikä tuo asioihin pysyvää positiivista muutosta, niin sitten täytyy osata lähteä lasten kanssa. Ei heidän pitäisi joutu kokemaan omassa kodissaan henkist, eikä fyysistä väkivaltaa.

Siinä vaiheessa kun päätät jäädä asumaan tuollaisen mulkun kanssa, niin se on myös sinun syytäsi että lapsi/lapset kärsivät.

Tämmöisessä tapauksessa maito on ikään kuin kaatunut jo. Jos ap pysyy yhdessä miehen kanssa, hän ehkä pystyy pikku hiljaa ohjailemaan miestä parempiin toimintatapoihin. Jos eroavat, lapsi on hyvässä lykyssä puolet ajasta kahdestaan huonoilla vanhemmuuden taidoilla varustetun isänsä kanssa.

Juuri kun purnasin, niin vau, aamupesut sujuivat lähes ilman itkuja!!! Rasti seinään.

En ole eroamassa miehestäni,uskon lapsen ja isän suhteen paranevan kun lapsi kasvaa..toivon ainakin kovasti. Olemme keskustelleet asiasta, mies kovasti haluaisi muuttaa toimintatapojaan ja näyttää myös positiivisia tunteitaan,halailua ym(jota heidän kotonansa ei tehty) mutta arjessa ei kuitenkaan tämä halu näy, mies ei vaan osaa/tajua/ole läsnä :/

Ap

No sanoitko tuosta miehellesi, että huomasit hänen äänensävyn olevan vihainen ja että lapsi reagoi siihen? Itse ainakin miettisin asiaa, jos mulle tuollaisesta huomautetaan. Sitähän ei välttämättä tajua itse. Ja tuon voi sanoa ihan kiltisti syyttelemättä.

Mandariinin mehuun ei kuole (kunhan siinä ei ole kuoren myrkkyjä mukana), kerrasta oppii. Tärkeämpää on se että ne palat on tarpeeksi pieniä ettei siihen sitkeään kalvoon tukehdu. Mutta senkin voi tehdä etukäteen jolloin ei tarvitse komentaa puremaan. Normaalilla äänellä puhuminen on ok, huutaminen ei hyödytä.

Helpommalla pääsee esim puuron syönnistä kun antaa lusikan lapselle omaan käteen. Omat lapset ja lapsenlapset on tuon ikäisinä jo saaneet n 90% ruuasta suuhun saakka omatoimisesti. Eipä tarvitse torua, siivoaa vain pöydän jälkikäteen.

Toki miehelle kannattaa muistuttaa että lapsi on vielä pieni ja "keskeneräinen" joten ei voi vaatia samaa kuin aikuiselta. Miehesi ei selkeästi ymmärrä lasta ja on lisäksi vielä epävarma omasta isyydestään.

Minä olen joskus kysynyt mieheltä, mikä hänellä on tavoite: Saada kieltää vai saada lapsi toimimaan toivomallaan tavalla. Se kieltäminen kun ei ole aina tehokkain tai ollenkaan toimiva tapa. Eli jos on tavoite on päästä kieltämään ja jankkaamaan lapsen kanssa niin siitä sitten vaan. Mutta jos tavoite oli se lapsen kasvatus ja saada lapsi toimimaan halutusti, löytyy usein toimivampia keinoja. Sivutuotteena kaikilla on usein mukavampaa ja asiat sujuvat nopeammin.

Meillä esimerkkinä oli uhmaikäisen kanssa ulos lähteminen. Lapsi kieppui ja tappeli vastaan, mutta mies oli tiukkana, että nyt vaatteet päälle ja taisteli hiki päässä lapselle vaatetta. Minä samalla kuuntelin karjuntaa ja päättelin, että lapsi halusi nähdä isosiskon katsomaa lastenohjeman. Pyysin miestä siirtymään metrin, jotta lapsi näkee samalla tv:n olohuoneeseen. Kiemurtelu loppui saman tien ja vaatteet olivat hetkessä päällä. Lapsi istui nätisti odottamassa, kunnes isä sai takin ja kengät jalkaan ja lähti tyytyväisenä ulos kun sanottiin, että nyt mennään.

Kysyin mieheltä, miksi tämä ei ollut itse siirtynyt. Hän oli halunnut päästä lähtemään nopeasti ilman ylimääräisiä säätämisiä. Yrittäessään tehdä asiat lapsen kanssa juuri siten kuin oli ennelta päättänyt olikim juuri se mikä aiheutti ylimääräistä säätämistä ja hidastusta, mutta ei ollut miehelle tullut mieleen, että lapsen kuuntelemisella parin sekunnin ylimääräisellä liikkeellä saavuttaisi sen alkuperäisen tavoitteensa parhaiten.

Miehelläsi puskee pintaan omat kielletyt tunteet ja kehnot kokemukset lapsena. Järjestä miehellesi ulkopuolista keskusteluapua. Hän tietysti kieltäytyy siitä aluksi, mutta perustele hyvin.