Vapaaehtoisesti lapseton, miksi ihmeessä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pidä lapsista.

En pidä pienen lapsen hajusta. Ajatus kuolaa valuvasta suusta, kakkapyllystä ja räkänokasta tuntuu vastenmieliseltä. Vielä pahempaa on se kimeä ääni, jota lapset pitävät. Ja riehuminen, kattilankansien paukutus ym. Huoahdan "voi ei!", kun käyttämääni bussiin alkaa lappaa joku päiväkotiryhmä tai luokallinen alakoululaisia. Olen kuitenkin sitä mieltä, että lapsen täytyy saada olla fyysisesti aktiivinen, joten tuollaiset asiat on sallittava. Koska en kestä sitä, mitä lapsen mielestäni kuuluu saada tehdä, on parempi, että en niitä hanki.

Rakastan kissoja, etenkin tavallisia maatiaiskissoja, ja niiden kuvatkin saavat minut hyrisemään onnesta. Lasten kuvien katselu ei herätä mitään samanlaista tunnetta. Lapsista on myös huolta ja rahanmenoa. Oma lukunsa ovat vielä nokkavat nyreät teinit, jotka kinuavat rahaa muotivermeisiin ja joiden mielestä äiti on paska kun ei anna.

Ainoa miksi voisin haluta lapsia olisi saada tarkkailla, miten kieli kehittyy ja lapsen ymmärrys maailmasta vähitellen karttuu; siis tällainen tutkijan mielenkiinto asiaa kohtaan. Se ei kuitenkaan ole riittänyt minulle syyksi niitä hankkia. Olisin varmaan ollutkin aika kalsa mutsi.

Elämäni suurimpia virheitä on ollut suostua ystäväni lapsen kummiksi. Ajattelin asian siltä kannalta, että voin siinä vähitellen tutustua yhteen lapseen. En kuitenkaan oikein saanut minkäänlaista yhteyttä häneen.

Vaikka en itse lapsia ole halunnut, ymmärrän että jonkun yhteiskunnassa on niitäkin tehtävä. Osallistun mielelläni lapsista koituviin kustannuksiin maksamalla veroja, kunhan minun itseni ei tarvitse olla lasten kanssa tekemisissä.

Autistinen?

Ai minä? Ei minulla diagnoosia ole ja tuskin saisinkaan (autismi taitaa olla vähän vakavampi tapaus), mutta exäni mielestä minulla kyllä oli Asperger-piirteitä. Saattoi hyvin olla oikeassa. Sitä suuremmalla syyllä varmaan parempi, etten ole hankkinut lapsia. Olisimme varmaan kärsineet molemmat, sekä minä että lapset.

Kiitos kysymästä. En halua olla raskaana enkä synnyttää enkä suostuisi ikimaailmassa moiseen. Tämä ajatus minulla on ollut niin kauan kuin muistan. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi naiset suostuvat synnyttämään. Olen 35v.

Toisaalta perhe-elämä ei muutenkaan kiehdo, mutta en ole koskaan ajatellut sitä edes minkäänlaisena vaihtoehtona, koska en aio hankkia lapsia. Adoptio ei kiinnosta, koska minulla ei ole tarvetta hankkia lapsia.

En ole täysin poissulkenut mahdollisuutta, että voisin ryhtyä sijaisperheeksi tai sijaisvanhemmaksi jollekin tarvitsevalle lapselle. En korvatakseni omia lapsiani vaan siksi, että minusta kaikki ihmiset ansaitsisivat turvallisen ja huolehtivan ympäristön.

En vaan jaksaisi lasta, en usko että jaksaisin sitä omaakaan lasta. Töissäkäynti ja elämä ilman lastakin verottaa voimiani niin hurjasti, että en jaksaisi jotakin pikku-narsistisia pitää taakkanani.

Nautin siitä, kun saa töiden jälkeen tehdä ihan mitä huvittaa, maata sohvalla, lähteä kauppaan tai vaikka kylpylään/hierojalle ilman säätämisiä lastenhoitajien kanssa. Nautin siitä kun saan kotona olla TÄYSIN rauhassa, kukaan ei juttele, kysele, huuda, kilju, itke tai ole muuten vaatimassa jatkuvasti huomiota.

Olen tyytyväinen että tämä asia on selvinnyt minulle ilman, että olen sitä lasta tehnyt tänne kärsimään. Olen työssäni törmännyt tapauksiin joiden olisi ollut parempi jättää se lapsi tekemättä, raukat ovat vain ymmärtäneet liian myöhään mihin ovat ryhtyneet ja se lapsi vasta säälittääkin, kun vieraammalle ihmisellekkin välittyy vanhempien asenne ja vitutus, mitä se elämää rajoittava ja rasittava kakara aiheuttaa. Ei kuitenkaan jostain syystä kantti kestä antaa sitä lasta parempaan kotiin.

En minäkään nuorena halunnut en edes vielä 35 v. Löysin miehen jonka kanssa ajattelin että voisin mennä naimisiin ja haluun vauvan. Kumpikin toteutui. Täytyy sanoa että PALJON olisin menettänyt ellei olisi lasta. Todella paljon. Kiitos itselleni että oli uskallusta hankkiutua raskaaksi. Tietenkin kiitän myös Taivaan Isää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse tuore äiti ja vielä entinen minäni ajatteli monesta asiasta samoin kuin te. Erityisesti juurikin kiireettömyys, riippumattomuus ja vastuun lisääntyminen pohdituttivat ennen lopullista päätöstä yrittämisestä. Tää on taas tätä lässytystä, mutta olen sen nyt saanut kokea itse oikeasti. Se yllättää jokaisen uuden äidin ja isän - oma lapsi ei ole mitenkään verrattavissa muihin aiemmin tapaamiisi lapsiin. Minusta edelleen muiden lasten kiljuminen on ärsyttävää, mutta ei vaan oman lapsen? Se mitä olen saanut kun sain oman lapsen on vastavuoroista rakkautta. Ihan tosissaan uudenlainen tunne, jota ei ennen tätä tiennyt olevankaan. Aiomme hankkia elämäämme vielä toisenkin rakkaudenlähteen ja kohteen. Olemme myös varanneet jo seuraavan ulkomaannatkamme ja vauva on lähdössä tietysti mukaamme, eli ei estä matkusteluakaan. Tunnen myös tuttavapiiristä yhden, joka vannoi inhoavansa lapsia. Tuttava Pariskunnalle sattuikin sitten yllätysraskaus ja olivat lähellä mennä keskeytykseen. Päättivät sitten pitää pienokaisen. Tänä päivänä tämä tuttava on todella hyvä äiti ja ovat rakastuneet tähän lapseen täysin, vaikka lähtökohta oli mitä oli! Tuttava hakeutui jopa lasten pariin töihin, joten jotain muutosta ajatusmaailmassa todellakin tapahtui. Kun minusta tuli äiti, on elämäni tuntunut siitä asti erilailla merkitykselliseltä eikä mitään elämän nautintoja ole minulta viety. Olen nyt onnellisimmillani, vaikka saimme elää monta vuotta melko vapaata elämää oman päämme mukaan. Vielä hedelmällisemmältä ja palkitsevammalta tämä elämä tuntuu. Kiitollinen ja rakastettu.

Liikuttavaa. Olet vielä tuossa vaiheessa, kun kaikki on täydellistä ja ihanaa.. Odota vaan kun lapsi lähtee liikkeelle ja tulee eka uhma. Toki kannattaa se toinen tehdä jo ennen sitä, mahdollisimman nopeasti heti perään... Tsemppiä ja onneksi olkoon!

Voi luoja. Eivät kaikki vihaa lapsiaan vaikka sinä vihaat.

Vierailija kirjoitti:

Ne jotka ei voi millään käsittää miksi joku hankkii lapsia, herätys, teidätkin on joku joskus tehnyt/hankkinut. Miks ihmeessä teidän vanhemmat hankki sinut? Olisko pitänyt olla hankkimatta? Se että ei ymmärrä ristiriitaa tai vastaa joo, on surullisempaa kuin ap:n aloitus.

Olin vahinkolapsi... eikä siihen aikaan noin vain saanut abortteja. Ja koska sairaanhoitajalle ei saanut syntyä aviottomia lapsia, vanhempieni oli sitten mentävä naimisiin. 

Ei kukaan minua siis varsinaisesti halunnut, ja siltä on tuntunutkin.

Mulla ei ole voimakata hoivaviettiä, eikä ole ollut koskaan mitään vauvakuumetta. Mulla on elämässäni ihan hirveästi tekemistä, mun luova ura täyttää lähes koko elämäni ja saan siitä valtavasti sisältöä, voimaa ja kontakteja. Lapsen kasvattaminen, koulusta huolehtiminen, sairaan hoitaminen, kuskailu tai muu arkiaskare ei kiinnosta lainkaan. En tykkää rutiineista. Olen hirveä stressaaja ja huolehtija, loppuelämän huoli lapsista tuntuu minusta ahdistavalta. Tykkään olla vapaa, tehdä mitä milloinkin haluan, nukkua, matkustaa, tavata ystäviä ja tehdä töitä ilman mitään tarvetta järjestellä asioita sen kummoisemmin. Tarvitsen paljon aikaa itselleni, tarvitsen myös paljon hiljaisuutta tai mahdollisuutta uppoutua (työni takia). Olen maailmansurua ja voimakasta empatiaa tunteva, minusta tällaisen ihmisen ei pidä hankkia lapsia. Toisaalta uskoisin olevani ihan hyvä äiti, mutta sen takia en lapsia hanki. Ystävieni ihanat lapset riittävät, työni puolesta tapaan myös välillä lapsia, se on ihan mukavaa, mutta juuri siksi että se on vain satunnaista. 

On niin hullu suku että sitä ei kannattaisi kenenkään jatkaa. Ja kieroutunut meno lapsuudenkodissa toi viimeistään varmuuden: en halunnut ottaa sitä riskiä että antaisin omille lapsille yhtä ankeat eväät elämään. Jos on lusikalla saanut ei voi kauhalla jakaa, vai miten se sanonta menee.

Minulla on muuta tekemistä. Toiset harrastavat lastenhoitoa, lasten asioita ja koulutehtäviä, aikatauluttamista ja pihaleikkejä. Vaipanvaihtoa, pelikentällä seisomista ja ruuantekoa. Minä harrastan muuta lapsettomana.

Vierailija kirjoitti:

minä olen tehnyt lapset enkä ole nähnyt elämälleni muuta suuntaa. En tiedä mitä tekisin jos ei olisi lapsia. En keksi muuta tekemistä. Joten mikä on saanut sinut valitsemaan toisin?

Surullista, kun ei ole mitään muuta elämää kuin lasten kautta elettävä. Surullista sulle itsellesi ja varsinkin lapsillesi - asetat varmaan paljon vaatimuksia ja olet marttyyriäiti?

Vierailija kirjoitti:

Minusta lasten kanssa oleminen on yksinkertaisesti vittumaista, .

Sama. Mä haluan älyllistä keskusteluseuraa, en jaksa yhtään huutamista, parkumista, itkupotkuraivoja, eritteitä. Joidenkin reilusti kouluikäisten kanssa jo voi kommunikoida mutta ei ikinä asua saman katon alla.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos itselleni että oli uskallusta hankkiutua raskaaksi. Tietenkin kiitän myös Taivaan Isää. 

Oooooh, uusi Jeesus on syntynyt!

OLen mielestäni kohtuullinen ihmistuntija, mutta en ole koskaan ymmärtänyt, mikä vanhemmuudessa ihmisiä viehättää. En näe, miten se parantaisi elämänlaatuani millään tavalla, ja ottaen huomioon kaikki riskit ja negatiivisuudet, joita lapsen hankkimiseen välttämättä liittyy, parannuksen pitäisi olla erittäin suuri. Kuitenkaan mitään onnellisuusvaikutusta ei pystytä havaitsemaan edes väestötasolla. Keisarin uusilta vaatteilta tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Minä en tykkää mistään tekemisestä, en varsinkaan pakolla tulevasta. Nautin rennosta elämästä jossa voin vaikka röhnöttää päivät pitkät sängyssä tai pelata tietokoneella, tai tissutella kaljaa tai mitä vaan milloinkin huvittaa. Ajatuskin siitä että olisi lapsiperherutiinien orja ahdistaa. 

t. 42 v vapaaehtoisesti miehetön ja lapseton

Eikö sinun kasvattajasi ole haukkunut ja häpäissyt sinun kykenemättömyyttäsi vähän enempään? Onpapäästänyt sinut vähällä. Olet tyytyväinen tuontaosoiseen elämään.

Miksi tätä asiaa jauhetaan ja vouhotetaan vuodesta toiseen? Niinkuin tässäkin keskustelussa on tuotu ilmi, niin ei se vapaaehtoinen lapsettomuus ole enää mikään erikoisuus niinkuin 10 vuotta sitten. Silti tästä pitää jauhaa koko ajan ja joka paikassa. Herää kysymys, miksi? Oikeasti, miksi haluatte aina vääntää tästä aiheesta? Mä uskon että siihen on jokin syy. Aivan kuten kaikkiin ihmisen tunteisiin, niihinkin on jokin syy. Kukaan ei vittuunnu, ärsyynny tai ilostu ilman jotain taustalla olevaa syytä. Mikä on se syy, miksi vapaaehtoisesta lapsettomuudesta pitää jankata?

Vierailija kirjoitti:

Miksi tätä asiaa jauhetaan ja vouhotetaan vuodesta toiseen? Niinkuin tässäkin keskustelussa on tuotu ilmi, niin ei se vapaaehtoinen lapsettomuus ole enää mikään erikoisuus niinkuin 10 vuotta sitten. Silti tästä pitää jauhaa koko ajan ja joka paikassa. Herää kysymys, miksi? Oikeasti, miksi haluatte aina vääntää tästä aiheesta? Mä uskon että siihen on jokin syy. Aivan kuten kaikkiin ihmisen tunteisiin, niihinkin on jokin syy. Kukaan ei vittuunnu, ärsyynny tai ilostu ilman jotain taustalla olevaa syytä. Mikä on se syy, miksi vapaaehtoisesta lapsettomuudesta pitää jankata?

Äitiydestä kieltäytyminen on uhka perinteiselle naiseudelle ja elämänkaavalle, ja se aiheuttaa monissa konservatiivisissa vanhemmissa hämennystä ja pelkoa. Maailmankuva järkkyy, ja sitä ahdistusta puretaan sitten anonyyminä netissä.

Oma lapsi on rakkainta maailmassa, sitä tunnetta on ihan turha yrittää avata ihmiselle, joka ei ole äitiyttä kokenut. Ei siinä mitkään räät tai kakkavaipat tunnu missään.

Mutta ymmärrän myös ihmisiä jotka eivät halua lapsia. Jokainen saa tehdä omat valintansa elämässä eikä lapsiperhearki ole todellakaan ainut vaihtoehto.

Jostain syystä jotkut lapsia tehneet miehet tuntuvat suorastaan pillastuvan siitä, ettei joku nainen halua koskaan lapsia, miksi?

En halua lapsia, ja vaikka haluaisinkin, en niistä kykenisi huolehtimaan.

Vierailija kirjoitti:

Oma lapsi on rakkainta maailmassa, sitä tunnetta on ihan turha yrittää avata ihmiselle, joka ei ole äitiyttä kokenut.

Aliarvioit lapsettomien (ja isien!) älykkyyttä ja empatiakykyä aika reippaasti.

Totta kai lapsi on rakkainta maailmassa useimmille vanhemmille. Sehän on juuri osa ongelmaa. Jos lapseen ei kiintyisi ollenkaan, sen voisi vain antaa pois, kun perhe-elämä ei sitten odotusten mukaisesti ollutkaan kivaa, mutta hei, tulipa kokeiltua.

Nyt sen sijaan ihmiset jäävät loukkuun kahden tunteen väliin: yhtäältä lapseen on voimakas kiintymys, toisaalta on jumissa elämässä, joka menee vastoin kaikkia omia arvoja ja toiveita.

Tämähän on juuri se lapsia katuvien vanhempien perustilanne. Melkein kaikki katuvat vanhemmat rakastavat kyllä lastaan, mutta elämä ei ole vain yhtään sellaista kuin mitä oma onnellisuus edellyttäisi. Kammottava ristiriita.