Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miehen isyys
Wenla
03.03.2017 |
Hei, Yritän selvitellä päätäni ja mikäs sen parempi paikka saada neuvoja kun tämä palsta :). Miehen ex tuli raskaaksi ja synnytti pojan. Olimme tällöin miehen kanssa tunteneet vasta tovin ja etenimme asiassa lapsi edellä. Mies jäi exän luo ja minä nielin pettymykseni. Pysyimme ystävinä.
Aloimme tapailla muutaman vuoden kuluttua uudelleen ja miehen erottua exästään päädyimme yhteen. Tapahtunut kummittelee kuitenkin mielessäni enkä pysty luottamaan mieheen vaikka järjellä tiedän, että näin voisin tehdä. Minun on vaikea sulattaa miehen ja pojan lämmintä suhdetta ja tuntuu, että pää hajoaa joka kerta kun he ovat yhdessä. Onnistun olemaan mukava äitipuoli silloin kuin mies ei ole paikalla, mutta elän kuin veitsi rinnassa niinä hetkinä kun katson miestä, joka palvoo poikaansa. Anteeksi antaminen on helppoa sanoina, mutta täydestä sydämestäni en ilmeisesti ole siihen kyennyt. Enkä kai kykene niin kurjaa kun se onkin.
Järjellä toki ymmärrän, että poika on asiaan vallan syytön ja oma käytökseni on lapsellista. Itsepä olen valintani tehnyt. Mies ei kuitenkaan halua enempiä lapsia ja itse taas olisin niitä toivonut. Nyt se ei taida olla edes iänkään puolesta enää mahdollista. Omat lapseni ovat jo aikuisuuden kynnyksellä ja ehkäpä tämä ahdistus liittyy jotenkin siihenkin. Koti on tyhjä. Täällä mellastaa vaan miehen poika, jonka takia kävin läpi kamalan ikävän ja kaipauksen. Ja tunsin itseni idiootiksi.
Mahtaakohan asia helpottaa vai onkohan ero ainoa ratkaisu? Meillä on kyllä tosi mukavaa silloin kun on ja mies on ihana isä pojalleen. Auttaa paljon ja on huomaavainen. Mies on mukava keskustelukumppani ja mukava isäpuoli omille jo isoille lapsilleni. Paljon parempi kuin minä äitipuolena hänen pojalleen. Mies on kovasti halukas sitoutumaan ja haluaisi kanssani naimisiin. Tämä kuitenkin hiertää välissämme ja tuntuu että tulen hulluksi. Mietin myös tylsästi perintöasioita. Asumme omistamassani talossa enkä haluaisi että poika perii taloa. Ja joo, onhan avioehto, mutta enemmän tässä on kyse muista asioista.
Miten sitä osaisi unohtaa? Antaa anteeksi? Päästä yli? Vai eikö mitenkään?
Kommentit (3)
Ymmärrän ap tunteesi. Minulle ja eksälle tuli hänen aloitteestaan ero ja eksä meni haulikkohäillä heti eron jälkeen naimisiin. Alussa tämä eksän puoliso yritti lähestyä sovinnon merkeissä ja luoda suhdetta minuun lasten asioiden varjolla, sillä asuuhan hän lasteni ja ex-vaimoni kanssa. En kuitenkaan pysty hyväksymään eksän temppua ja tuota uutta lasta joka tavallaan sinetöi sen ettemme koskaan voi palata enää yhteen eksän kanssa. Eroa ex-vaimo ei suostunut käsittelemään mitenkään kanssani.
Ilmoitin eksän uudelle, että lasten asiat pitää eksän hoitaa itse enkä ole halunnut pitää mitään yhteyttä kyseiseen tyyppiin. Tiedän myös, että en tule ottamaan lapsia koskaan luokseni ns. sisaruksina vaan vain omat lapset eikä tuo uusi lapsi ole tervetullut kotiini. Ymmärrän kyllä ettei tämä tilanne ole periaatteessa eksän uuden tai sen lapsen syy, mutta ei minun tarvitse heidän takiaan laittaa itseäni kärsimään.
Joten ap, sinun pitää keskustella miehesi kanssa tämä asia läpi ja saada mies ymmärtämään, että asia on sinulle hyvin kipeä vaikka olet onnellinen miehesi ja hänen lapsensa puolesta. Muuten sinusta tulee vain katkera ja elämä valuu hukkaan. Sinun pitää joko käsitellä asia ja hyväksyä tapahtunut tai sitten erota miehestä. Sivukommenttina voisin sanoa, että jos miehesi ei näe tuossa säätökuvioissaan sinun ja eksän välillä mitään tuomittavaa, niin harkitsisin eroa vakavasti. Sinun täytyy kuitenkin itse päättää ja suosittelen keskustelua miehen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei kiitos. Me taidamme olla jo siinä pisteessä, että minusta on tullut katkera bitch :). Exä menee oikeastaan paniikkiin, kun asiasta puhuu - johtunee siitä, että itsekin ymmärtää, että asia on kipeä, mutta ei oikein voi tarjota vaihtoehdoksi olla tapaamatta lastakaan. Ja olen itkenyt, raivonnut, huutanut, puhunut, yrittänyt ymmärtää ja alussa jopa oikeasti ymmärtänyt. Me olimme tosiaan vasta tavanneet... mutta kuitenkin tunteita oli jo pelissä. Meillä asia on ratkennut lähinnä niin, että mä keskityn harrastuksiin ja omiin lapsiini parisuhteen ollessa vähemmällä. En oikein haluaisi rikkoa kuviota kun tässä on niin monen muunkin elämä kiinni (neljä lasta). Yritän siis olla ja kestää. Ja joskus mietin, että ihanko turhaan :/. Mutta kiitos vastauksesta.
Alue: Aihe vapaa
help?