Kun katselet omia hääkuviasi, mitä tunnet?

Ei ole kuvia häistä koska meidät vihittiin maistraatissa ihan kahden kesken.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole kuvia häistä koska meidät vihittiin maistraatissa ihan kahden kesken.

Sama

Vierailija kirjoitti:

Ei ole kuvia häistä koska meidät vihittiin maistraatissa ihan kahden kesken.

Moni ottaa siellä maistraatissa kuitenkin kuvan tai kaksi.

Tulee hymy huulille ja ihanat muistot mieleen. 7vuotta häistä.

Vierailija kirjoitti:

Tulee hymy huulille ja ihanat muistot mieleen. 7vuotta häistä.

Sama. Häistä tosin jo 15 vuotta :) Lisäksi tulee mieleen kysymys: Voiko tuosta olla jo noin kauan?

Mulla ois varmaan sama kuin ap:llä, jos olisin mennyt naimisiin. Olen aina inhonnut ajatusta häiden järjestämisestä. Minusta ainoa oikea tapa naiselle mennä naimisiin (poislukien maistraatti) on nämä prinsessahäät, joissa rahaa ei puutu, on oikeita perinneasuja ja kruunuja ja joku muu hoitaa kaikki järjestelyt.

Säälinsekainen häpeä.  Miten naivi ja hyväuskoinen sitä on ollut!

Onneksi mitään korjaamatonta ei kuitenkaan tapahtunut, ero tuli 2 vuoden päästä. Kaksi kakaraa yrittää leikkiä kotia.

Siitä viisastuneena olenkin pysynyt sinkkuna. Koskaan enää en sellaiseen typeryyteen lankea!

Onneksi opin, vaikka  kantapään kautta.

Hirvittää ajatella mitä elämästä olisi tullut jos olisimme pysyneet yhdessä!

Vierailija kirjoitti:

Ollaan oltu mieheni kanssa naimisissa 13v.

Kun katselen meidän hääkuvia, niin minusta ei tunnu oikein miltään. Muistan siltä päivältä vain sen, että häät tuntui suorittamiselta, ja lisäksi, että mulla oli pääkipeä.

En muista mitään onnenhurmaa tai suurta rakkautta tuntevani sinä päivänä. Monesti mietinkin, että rakastankohan tuota miestä kunnolla ja olenkohan koskaan rakastanutkaan.

Herättääkö teillä hääkuvat mitään erityisiä tunteita?

Tunnen sulaa rakkautta, 15 v. ollaan oltu naimisissa ja koettu yhdessä niin paljon, enimmäkseen hyvää ja jotain rankkaa, jossa ollaan tuettu toisiamme

Me mentiin nainisiin kirkkoherranvirastossa. Lapset oli vielä alaikäisiä eikä heistä ollut todistajiksi, niin kaksi virkailijaa hoiti sen homman. Ennen vihkimistä toinen lapsista otti muutaman kuvan, yksi oli meistä, mutta siinä näytin olevan joissain aineissa silmät harittaen. Vihkimisen jälkeen ei kuvia muistettu ottaa. Se oli mukava päivä ilman stressiä enkä vieläkään tekisi mitään toisin. Häistä on aikaa 11 vuotta.

Vähän samat fiilikset kuin ap:llä. Aikaa on kulunut jo yli pari vuosikymmentä. Aluksi kätkin kuvat johonkin varastolaatikkoon. En ollut oikein tyytyväinen, ja ajattelin usein, että joku asia olisi voinut mennä vielä paremmin. Jälkikäteenkin perfektionisti! Tukka oli huonosti, ja mekkoon tuli heti huulipunatahra. Vieraat palelivat majoituksessa ja runonlausuja unohteli sanoja jne. Nyt pystyn kyllä katsomaan kuvia, mutta hiukan ylisuorittamiselta nuo häät tuntuvat. Sen vuoksi yritän lähipiirissä todistella, että ei kannata tehdä niistä elämää suurempaa spektaakkelia! Yksi päivä se kuitenkin vain oli, aika stressaava ja olin myös vähän päänsärkyinen kaikista valmisteluista. Kyllä ne sen jälkeen tulevat päivät ovat suhteessa tärkeämpiä.

"Olisi pitänyt laittaa tukka eri tavalla, mekko teetättää hieman eri tavalla"

Kommentteja lukiessa vain vahvistuu se ajatus, että en taida miestäni rakastaa. :(

ap.

Ei ollu hääjuhlaa, mut otettiin silti vihkimisen jälkeen kuva. Vituttaa, koska kuvaaja oli ulalla ja kuvista tuli paskoja. Eivät ole esillä.

Mulla ensimmäinen tunne on onnellisuus ja luottavaisuus yhteisestä tulevaisuudesta. Päivä oli kaunis, mentiin maistraatissa naimisiin ja sukulaiset oli kutsuttu mieheni lapsuudenkotiin juhlistamaan. Pihalla juhannusruusu tuoksui ihanasti. Paras muisto on kuitenki se kun sanoimme "tahdon" niin pieni poikamme vatsassani potkaisi juuri samalla hetkellä.

Tuntuu, että se oli vasta äsken, vaikka siitä tulee kuluneeksi lauantaina 15 vuotta. Oltiin vielä kauniita ja komeita. 😍

Tunnen suurta rakkautta ja hellyyttä, kun katson kuvia. Olen kiitollinen itselleni siitä, että olen osannut olla riittävän hyvä puoliso ja äiti, että olen kelvannut jo 16 vuoden ajan. Mies on aina kelvannut minulle sellaisena kuin on, koska hän on kiltti, mutta minä olin aluksi liian äkäpussi, mutta mies pisti kovan kovaa vasten ja sanoi, ettei tuollaista käytöstä katsele. Onneksi opin paremman käyttäytymistyylin.

Vituttaa, vituttaa kunnolla, että annoinkin kusettaa itseäni.

Siksi en niitä juuri katsele.

Minua huvittaa ehkä eniten. Vaikken ollut mikään bridezilla tms, moni asia piti muka tehdä jotenkin tietyllä kaavalla. Suku ei varsinaisesti helpottanut, jokaisella oli sanottavaa... Juhla oli kiva, muttei mikään elämäni paras päivä.

Jos saisin tehdä asiat toisin, hommaisin valkoisen pitsimekon, lennot jonnekin paratiisiin ja hoitaisimme vihkimisen ihan kahden hiekkarannalla. Tai toki vihkijä kolmantena, todistajiksi jotkut ohikulkijat :)

Miestä rakastan kovasti edelleen, enemmän kuin hääpäivänä.

Muistan sen ilon ja optimismin joka tuohon vaiheeseen liittyi. Ystäväpiirissä oli monet häät silloin. Nyt 15 vuotta naimisissa, hyvä liitto, lapsiakin on. Meillä ja muilla on ollut kuitenkin lähipiirissä sairauksia ja kuolemaa, jotkut ovat kohdanneet jopa oman lapsen menetyksen. Jonkinlainen "reality check" on todellakin käyty kaikki läpi. Iloa ja haikeutta siis.

Tunnen suurta rakkautta sekä suurta ikävää. Ikävöinnin kohteena pieni poikamme, joka lähti enkeliksi taivaaseen viikko häiden jälkeen. Kuvat muistuttavat samaan aikaan elämäni onnellisimmasta päivästä sekä elämäni suurimmasta surusta. Ne ovat viimeiset kuvat, joissa poikamme ehti olla mukana.