Lue keskustelun säännöt.
Miten voin valmistautua henkisesti siihen, että koiralleni annettiin maksimissaan vuosi elinaikaa?
18.02.2017 |
Olen vain itkenyt, itkenyt ja itkenyt. 12v koira ja sai voimakkaat kipulääkkeet. Ei kärsi, on pirteä ja ruokahalua riittää mutta nivelreuma vie väistämättä. Päivittäiset kipulääkkeet on käytössä ja hyvin jaksaa vielä lenkkeillä ja leikkiä. Mutta entäs kun se päivä lähenee? Jotain päivänä siltä menee jalat alta ja sitten täytyy viimeistään lopettaa. (tietty aiemminkin jos kipuja on)
Miten ihmeessä tuollaisesta ikinä selviää?
Kommentit (7)
Jos ei ole provo niin kannattaa kyllä työstää mielenterveyttä.
Mukavia elämän loppukaaren hetkiä toivottaa 14 v koiraseniorin omistaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tee nyt kaikkea mahdollista, mistä koira tykkää. Älä jätä yksin yhtään pitemmäksi aikaa kuin voi, priorisoi koiran kanssa vietettävä aika kaikkeen ei-pakolliseen. (Siis tietysti töissä pitää käydä, mutta esim. ystävät voi kutsua kotiin tai jonnekin lähistölle. Matkat ehtii tehdä joskus myöhemmin.) Rapsuta koiraa aina kun voit, leikkikää, keksi tekemistä siinä määrin kuin koira jaksaa.
Surulle ei voi mitään eikä siihen voi hirveästi valmistautua. Mutta se harmittaa eniten, että ei ole viettänyt tarpeeksi aikaa yhdessä.
Ei siihen pysty varautumaan vaikka kuinka yrittäisi. Kun sen aika koittaa niin aina se tuntuu yhtä pahalta. Toki koirallasi on jo pitkä taival takana, ajattele niin että saitte kuitenkin pitkän ajan olla yhdessä. Älä mieti liikaa asiaa vaan ota päivä kerrallaan ja nauti vielä yhteisistä hetkistä 😊 Niin se on eläinten ja ihmisten kohdalla että aika on ainut mikä parantaa ❤
Minulla on samankaltainen tilanne takana, joten minulla saattaa olla aavistus siitä mitä käyt nyt läpi.
Rakas, 9-vuotias kultainennoutajani sairastui syöpään ja ajattelin että tämä on nyt tässä. Syöpä saatiin kuitenkin kuriin. 12-vuotiaana se alkoi oireilla uudelleen ja kasvain oli sellaisessa paikassa että sitä oli mahdotonta leikata. Koira ei ollut enää oma iloinen itsensä, makasi apaattisena ja söi vähäisiä määriä kädestä ja joi ruiskusta. Eräänä aamuna se ei noussut enää ylös vaikka hengitti. Yritin auttaa, se vinkui ja itki. Siihen sattui. Ei maistunut ruoka eikä vesi. Oli pakko pyytää eläinlääkäri kotiin päästämään rakas viimeiselle matkalle. Se oli hirveää ja se itkun määrä, suunnittelin vakavissani tekeväni itsemurhan seuraavana päivänä. Onneksi perhe puhui minulle kuitenkin järkeä ja en tehnyt sitä.
Kului päiviä, viikkoja jolloin vain itkin. Sitten kuukausien päästä koitti se päivä, kun en ajatellut koiraani kertaakaan. Sen jälkeen pikkuhiljaa pystyin katsomaan sen kuvia ja muistelemaan sen hassuja tapoja ja ilmeitä. En enää itkenyt vaan ajattelin ilolla "näin ihana elämä hänellä kuitenkin oli"
Koiran kuoltua mies ehdotti uutta koiraa. Olin ensin jyrkästi vastaan, en halua mitään korviketta. n. puolen vuoden kuluttua olin valmis ajattelemaan uutta koiraa. Nettipalstalla sitten aikuinen sekarotuinen, puolet kultaista noutajaa, sulatti sydämeni täysin ja se oli menoa. Tässä häärää nytkin jaloissa :)
Suru ei häviä, mutta se muuttuu armollisemmaksi. Tulee vielä se päivä kun sinua ei satu ja rintaa purista, kun ajattelet rakastasi.
Joku koira, minä sentään menetin lapseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole provo niin kannattaa kyllä työstää mielenterveyttä.
Mukavia elämän loppukaaren hetkiä toivottaa 14 v koiraseniorin omistaja
Ja mikähän helvetti tekee tästä provon?
Vietä hänen kanssaan täysipainoista laatuaikaa elämän loppuun saakka. Ei kai siinä muuta voi.