Oletko sinä ihmisten ohittaja?

En ole ikinä ollut mikään ekstrovertti, mutta tässä keski-iän kynnyksellä sosiaaliset dilemmat vain mutkistuu. Olisi kiva jos olisi edes pari kaveria, mutta kaverisuhteet kaatui siihen kun tajusin ettei kukaan ota minuun oma-aloitteisesti ikinä yhteyttä.

Aikuisuus onkin ollut aika pitkälti sitä, että ihmisryhmä toisensa jälkeen (perhe, suku, kaverit, työkaverit) olen tajunnut, että minusta ei oikeastaan pidetä. Se aiheutti kauheasti surua, koska yritin aina olla toiset huomioiva, en pitänyt liikaa meteliä itsestäni ja olin mielestäni ihan normaali. En kai sitten ollut. _Kukaan_ ei pidä minuun yhteyttä ja kun lakkasin tekohengittämästä ihmissuhteitani ne kuolivat jok ikinen.

En tiedä miten ratkaisen tämän asian. Tuntuu että olen jo yrittänyt kaikkea. Olen aina koettanut kehittyä ihmisenä myös sosiaalisesti ja olen kehittynytkin paljon. Olen opetellut kuuntelemaan, ja vaikka tunteiden näyttäminen on super vaikeaa, yritän aina myötäelää muiden suruissa ja iloissa. En puhu kenestäkään selän takana pahaa, koskaan. En pilkkaa tai kiusaa. Puolustan jos joku toinen pilkkaa. Mutta miksi tuntuu siltä, ettei kukaan edes yritä ymmärtää tai myötäelää minun elämääni? Minut vain ohitetaan niin kuin olisin näkymätön. Kuulostaa katkeralta, mutta pikkuhiljaa alkaa toivo hiipua.
Kaikki vika ei voi olla minussa, ja tiedän etten ole ainoa, jolla on näkymättömyysongelma.

Toivoisin, että miettisitte omaa elinpiiriänne ja yrittäisitte tunnistaa kaltaiseni ohitetut ihmiset. Kukaan ei ole täydellinen, et sinäkään. Voisitko sinä yrittää huomioida muita hiukan enemmän? Se ei vaadi paljon etkä menetä siinä mitään.