En pysty puhumaan todella vaikeista asioista ollenkaan

Ja nyt kirjoitan tänne. Olen kokenut elämässäni erään menetyksen. Kyseessä ei ole kuolema, mutta kuitenkin peruuttamaton asia jonka kokeminen ja hyväksyminen oli minulle raskasta. Olin tapahtuman aikaan 25-vuotias, nyt 28-vuotias. Joten kai prosessi voi olla vielä keskenkin, kun aikaa on kulunut "vain" kolme vuotta.

En halua tarkentaa millainen asia on kyseessä. En ole puhunut siitä koskaan ääneen kenellekään. Olen nykyään vakituisessa parisuhteessa, ja joskus mietin että voisi olla helpotus puhua miehelleni asiasta. Mutta en vaan voi. Asia on liian tuskallinen sanottavaksi ääneen. Olen jo itkenytkin kyyneleet loppuun, ja asian ajattelu saa nykyään aikaan vain syvän ahdistuksen, joka tuntuu fyysisesti jossain vatsanpohjalla ja sydämessä. On parempiakin päiviä: useimpina päivinä en oikeastaan ajattele asiaa ollenkaan, ja joskus voin muistella melkein hyvillä mielin. Mutta en aina. Tänään olen täynnä surua siitä, mistä olen joutunut luopumaan.

Haluaisin päästä eroon koko jutusta. On väsyttävää tuntea vähän väliä näin. Auttaisiko puhuminen? Ehkä, mutta en vain saa puhutuksi. En saa aikaan muuta kuin jotain pientä vihjailua. Jokin panee vastaan, eikä tulekaan sellaista oloa että nyt kerron kaiken. Olen yksin asian kanssa.