Montako kertaa avioliitto kannattaa yrittää "pelastaa"
eli missä vaiheessa kannattaa lakata hakkaamasta päätä seinään, jos asiat eivät vaan parane yrityksistä huolimatta? Kaksi lasta, yhteiseloa takana 19 v.
Viimeiset 10 v. olleet raskaita tietenkin pikkulapsiajankin takia, mutta muutenkin. Tuntuu siltä, että koko homma on käytännössä ollut aina väkisin pakottamista johonkin muottiin, eikä kumpikaan meistä taida oikein enää jaksaa uskoa tähän parisuhteeseen. Minä (vaimo) en ainakaan enää halua ajatella loppuelämääni onnettomassa suhteessa, jossa osalliset tuovat toisistaan paskimmat puolet esiin, eivät tue toisiaan, ei puhuta, ei kelvata toisillemme, ei enää edes tykätä toisistamme.
Eli kertokaa nyt viisaammat; missä vaiheessa kannattaa puhaltaa peli poikki?
Kiitos.
Kommentit (10)
Eikö niitä ongelmia sitten ilmennyt ensimmäisen 9v aikana jolloin ilmeisesti ei ollut lapsia kuvioissa?
Miksi yleensä hankitte lapsia, monikossa, noin huonoon liittoon?
Oletteko hakeneet ulkopuolista apua? Pariterapiaa? Omalla kohdallani halusin, että voin katsoa peiliin ja sanoa tehneeni /kokeilleeni kaiken mahdollisen ennen kuin löin hanskat tiskiin. Yritimme monta kertaa paikata suhdettamme itse-ei tulosta. Pariterapiaa yritettiin- ei tulosta. Perheneuvolassa kävimme -ei tulosta. Meillä erityislapsi koululainen, pieni vauva, puolisolla mielenterveysongelmia, yhdessä liki 20 vuotta. Lopulta erosimme koska en jaksnut olla enää hoitaja puolisolleni, joka ei edes yrittänyt saada itselleen apua (kieltäytyi minun järjestämästäni avusta) eikä pariterapiassa tehdysitä lupauksista huolimatta mikään muuttunut
Eikös tuo ole aika selvää? Jos ette ihan oikeasti tykkää toisistanne, älkää olko yhdessä. Meillä on myös raskaat vuodet takana, menee riitelyksi ihan liian usein ja samoista asioista, mut silloin kun ei ole riita niin kyllä minä tuosta uskosta tykkään. Toivon että ukolla sama mut kukas sen tietää.
oma ajatus on tästä, kannan niin isoa vastuuta lapsista ja heidän hyvinvoinnistaan, että avioero tulee kun lapset ei tarvitse "ydinperhettä" - siis asumista samankaton alla. Sikäli tämä on väärin, koska rakastan vaimoani jokasolulla, joka päivä, mutta kiintiö sisko ja sen veli avioliitosta alkaa olla täynnä. En enää usko että saadaan tähän avioliittoon sellaista asiaa kuin seksielämä - ja jos en sitä saa, sitten voin asua kyllä ihan yksinkin. Olen vain niin hömelö, että haluan antaa rakkautta, mutta myös kokea sitä itse - en muista miltä tuntuu olla rakastettu, aidosti
Lapset on jo olemassa joten sitä nyt ei enää auta tässä vaiheessa kummastella. Ja onneksi ovatkin, ainoa asia mikä minut pitää enää järjissäni tässä tilanteessa. Terapiassa ollaan käyty viimeksi n. 4 vuotta sitten, ja asiat paranivat - hetkeksi. Sitten mentiin taas takaisin samoihin toimintamalleihin ja tässä sitä nyt taas ollaan.
ap
Ei tarvitse yrittää pelastaa silloin kun ei enää siltä tunnu. Kuulostaa omalta elämältäni ja on syynsä miksi tässä ollaan. Oma sisin on jotenkin kärsinyt peruuttamattomasti, en usko että loputon kituuttaminen ja yrittäminen on sen arvoista. Katkeroittaa ainakin.
Vierailija kirjoitti:
Ei tarvitse yrittää pelastaa silloin kun ei enää siltä tunnu. Kuulostaa omalta elämältäni ja on syynsä miksi tässä ollaan. Oma sisin on jotenkin kärsinyt peruuttamattomasti, en usko että loputon kituuttaminen ja yrittäminen on sen arvoista. Katkeroittaa ainakin.
Tuota katkeroitumista tunnistan jo itsessäni, enkä halua että se lisääntyy. Haluan olla hyvissä väleissä lasteni isän kanssa aina, mutta tällä menolla se ei ole todennäköistä tai edes mahdollista. Eli sitä tässä ajattelenkin että meistä voisi tulla ihan hyvät ystävät (mitä ei olla nyt), ja pystyisimme olemaan lapsillemme hyvät vanhemmat, mutta se taitaa itse asiassa edellyttää eroa.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tarvitse yrittää pelastaa silloin kun ei enää siltä tunnu. Kuulostaa omalta elämältäni ja on syynsä miksi tässä ollaan. Oma sisin on jotenkin kärsinyt peruuttamattomasti, en usko että loputon kituuttaminen ja yrittäminen on sen arvoista. Katkeroittaa ainakin.
Tuota katkeroitumista tunnistan jo itsessäni, enkä halua että se lisääntyy. Haluan olla hyvissä väleissä lasteni isän kanssa aina, mutta tällä menolla se ei ole todennäköistä tai edes mahdollista. Eli sitä tässä ajattelenkin että meistä voisi tulla ihan hyvät ystävät (mitä ei olla nyt), ja pystyisimme olemaan lapsillemme hyvät vanhemmat, mutta se taitaa itse asiassa edellyttää eroa.
ap
Kuvasit niin hyvin tuota, miten kumpikin tuo toisen huonoimmat puolet esiin jne. Pidän itsestäni ihmisenä yleisesti ottaen, mutta mieheni seurassa vihaan usein itseäni. Ja Luoja tietää että olen yrittänyt ihan hitosti mutta paremmaksi en taida muuttua. Ellei nyt niin kuolinvuoteella voinee sen todeta.
Ajatuksia?
ap