Lue keskustelun säännöt.
Olitko lapsena aidoti onnellinen?
27.12.2016 |
Lapsuuden onnellinen kulta-aika. Mitä se on? Itse muistan sen ettei saanut itse päättää mistään, mitään kivaa ei koskaan saanut tehdä, tiukka kuri kotona ja koulussa, niukkuutta ruuasta ja rumia paikattuja vaatteita. Ulkomaailma oli pelottava, taloyhtiön isommat lapset kiusasi, joskus oli kavereita joskus ei, kuljin veljen vanhoissa vaatteissa ja ikävöin että olisi ollut oma sisko jne. Vanhemmat joi juhlapyhinä ja vaikka ei rankasti niin se oli pelottavaa silti.
Onko onnellisin ajanjakso elämässä vain myytti vai olitko sinä onnellinen lapsi?
Kommentit (9)
Vierailija kirjoitti:
En. Peloissani, vihainen ja katkera. Kiitos (huonojen) vanhempien. Onneks en kuollut.
Juuri noin! Todella kauhuissani ja ihme, etteivät vanhemmat saaneet hengiltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jälkikäteen katsottuna varsin onnellinen, tietenkään lapsena ollessaan ei tiedostanut omaa onneaan....
Minunkin elämässäni ensimmäiset 18-vuotta olivat täyttä fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa. Ikinä en ole ollut yhtä onnellinen kuin silloin kun pääsin muuttamaan pois kotoani omaan vuokrakämppääni. En ole sen jälkeen ollut minkäänlaisissa yhteyksissä kotiväkeen enkä aio ollakaan vaikka joku tulisi moralisoimaan kuinka paljon tahansa.
Eipa erityisen kehuttava lapsuus minullakaan, mutta parhainta oli toiveet, haaveet ja unelmat. Sitä miten rajattomasti pystyi suhtautumaan tulevaisuuteen omissa mielikuvissa. Ja aito kohtaaminen itsensä kanssa. Vanhemmiten jos ongelmat kasaantuu niin alkaa jopa valehtelemaan itselleenkin.
Halusin palavasti jo eskari iässä tappaa itseni joten päätteleppä siitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainoa kiva juttu oli kirjat, ja poltetut pleikkaripelit kun aitoihin ei ollut varaa. Muutoin aika surkeaa koko lapsuus, ei ollut kavereita, kiusattiin rankasti ja kotona isä joi, äiti oli tunnekylmä persoonallisuushäiriöinen. Muita sukulaisia ei ympärillä ollut, eikä muutenkaan perhetuttuja kun äiti oli niin myrkyllinen persoona. Mietin itsemurhaa ensimmäisen kerran varmaan kolmannella luokalla ja läpi lapsuuden pyytelin äidiltä anteeksi, että olen olemassa.
Vaikean masennuksen, ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriön kanssa tapelleena (ja voittaneena), koen olevani nyt aikuisena onnellisempi. Surullista lukea, että teitä muitakin paskan lapsuuden läpikäyneitä on noin paljon :(
N26
Itselleni lapsuus oli hyvää aikaa.
En ole koskaan piitannut tavaroista juurikaan. Koska en pyytänyt koskaan mitään lahjoja ym niin minulla oli todella vähän leluja.
Viljelimme maatila ja muistan lapsuudesta yhdessä tekemisen erityisesti. Jo 12 v iässä tein välillä pitkiä päiviä töitä. Joskus kesällä harmitti kun kaverit kävivät päivisin monta kertaa uimassa ja itsellä meni koko päivä heinäpellolla traktoria ajaessa. Pahimmillaan "työpäivät" oli 12 tuntisia jo alakouluiässä. Näin vain silloin kun oli pakollista tekemistä paljon muulloin vaihteli päivistä jolloin ei lainkaan töitä tai muutama tunti päivässä.
Sukulaisia kävi paljon kylässä ja välit vanhempiin ihan ok. Veljien kanssa välit myös ok vaikka olivatkin niin paljon vanhempia ettei heistä ollut koskaan leikkikavereiksi.
Lapsuudenkoti muistoissani juoksen paljain jaloin pihalla auringossa nurmikolla välillä ihan vain omissa touhuissa ja välillä muita autellen. Muistan niin elävästi navetan hajut ja miltä lehmä tuntuu kun siihen nojaa lypsäessä. Ja kuinka kiva tunne oli kun illalla kun navetassa oli kaikki tehty ja katseli tyytyväisenä märehtiviä lehmiä ennen kuin lähti sisään.
Tsemppiä teille joiden lapsuus ei ollut niin aurinkoinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entä nuoruus sitten? Jatkuvaa taistelua piireissä pysymiseksi.
En. Peloissani, vihainen ja katkera. Kiitos (huonojen) vanhempien. Onneks en kuollut.