Muistaako kukaan muu sellaista nuoruudessa, että katsoessa peiliin hätkähti, että kuka siellä on?

Ei, mutta nykyään yllätyn usein siitä miten komea olen.

Muistan

Jos dissosiaatio on lievää, ei voida puhua häiriöstä.

Kerran kävi niin täysin selvinpäin. En tiedä syytä sille. En ehkä ollut täysin hereillä peiliin katsoessa, ja yllätyin kun näin itseni hetken ajan objektiivisesti. Tuskin se on mitään vakavaa.

Vierailija kirjoitti:

Muistan

Miten voit henkisellä tasolla nykyään? Itsellä ainakin ongelmia suhtautumisessa siihen mitä muut minusta ajattelevat yms.

ap

Vierailija kirjoitti:

Jos dissosiaatio on lievää, ei voida puhua häiriöstä.

En sanonut lievä dissosiaatio, vaan lievä dissosiaatiohäiriö. Eli tarkoitin, että häiriötason dissosiaatio kuitenkin.

ap

Muistan. Ja sitä on ollut vielä aikuisenakin. Ihan kuin peilistä tuijottaisi täysin vieras tyyppi. Joskus myös oma mies ja lapset ovat tuntuneet vierailta. Välillä ympäröivä todellisuus on ihan vieras ja epätodellinen.

Kuulostaa ihan skiltsolta, mutta oikeasti olen ihan normaali, työssäkäyvä perheenäiti.

Muistan kyllä. Puhuin siitä psykiatrille, joka sanoi tuon olevan täysin normaalia ja yleistä. (Kävin psykiatrilla anoreksian vuoksi.)

Muistan! On ihan normaalia

Ai miten niin nuoruudessa? Eikö noita aikuisiällä sitten enää tule?

Värjäsin joskus teininä hiuksia ja kun olin pesemässä väriä pois, säikähdin peiliin kattsoessani että miksi sisko tuli sinne. Siskolla oli siis samanväriset hiukset kun mitä olin itse juuri värjäämässä ja meillä on samanlainen ruumiinrakenne. Silloin tajusin myös sen miten paljon kasvotkin näyttää samalta.

En muista mutta välillä elämäni ja mieheni tuntuu vieraalta. Pelottavaa välillä mutta en ota sitä turhan vakavasti

Katson joskus peiliin ja ajattelen sen peili-itseni olevan joku tuntematon eli tavallaan katselen kuin vierasta ihmistä. Joskus lapsena katselin peiliin ja uskoin sen olevan rinnakkaismaailma. Yritin nähdä mahdollisimman paljon siitä rinnakkaismaailmasta nähdäkseni oliko jokin siellä eri tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Muistan. Ja sitä on ollut vielä aikuisenakin. Ihan kuin peilistä tuijottaisi täysin vieras tyyppi. Joskus myös oma mies ja lapset ovat tuntuneet vierailta. Välillä ympäröivä todellisuus on ihan vieras ja epätodellinen.
Kuulostaa ihan skiltsolta, mutta oikeasti olen ihan normaali, työssäkäyvä perheenäiti.

Juuri tällaisia kokemuksia minullakin. Hetken aikaa todella epätodellinen tunne ja minusta se on ahdistavaa.

Vierailija kirjoitti:

Ai miten niin nuoruudessa? Eikö noita aikuisiällä sitten enää tule?

Ei mulla ole enää tullut. Mutta masennuin aika paljon ja käperryin itseeni parikymppisenä kauan sitten. Masennushan on reaktio johonkin. Ehkä se helpotti sitten taas tuota oiretta?

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistan. Ja sitä on ollut vielä aikuisenakin. Ihan kuin peilistä tuijottaisi täysin vieras tyyppi. Joskus myös oma mies ja lapset ovat tuntuneet vierailta. Välillä ympäröivä todellisuus on ihan vieras ja epätodellinen.Kuulostaa ihan skiltsolta, mutta oikeasti olen ihan normaali, työssäkäyvä perheenäiti.

Juuri tällaisia kokemuksia minullakin. Hetken aikaa todella epätodellinen tunne ja minusta se on ahdistavaa.

Niin minustakin oli alkuun. Kävinkin silloin lääkärillä, koska olin ihan varma, että menen psykoosiin. Nyt kun näitä oloja on ollut jo monta kertaa, niin olen oppinut sietämään niitä. Tiedän, että se olo menee ohi, vaikka vähän ahdistaa. Olen tavallaan oppinut hyväksymään sen, että olen tällainen "semihullu" ;) Pyrin välttämään stressiä, koska se lisää noita oloja.

Nuoruudessa? Mulle käy tuota jatkuvasti, en ole ikinä ajatellut että siinä on mitään erikoista.

Vierailija kirjoitti:

Nuoruudessa? Mulle käy tuota jatkuvasti, en ole ikinä ajatellut että siinä on mitään erikoista.

Minä taas olin pienempänä jotenkin ihan "itselleni läsnä oleva" iloinen ihminen tai niin sen ainakin koin, joten kun sain tuollaisia olotiloja tulkitsin ne tavallaan häiriötilaksi. Mutta vaikea oli oikeastaan ajatella, että vaikka siitä ois jollekin puhunutkin, että nillä ois siihen apua ollut. Tai varmaan jollekin puhuinkin, ja se oli sitten just sellaista ohhoh'telua vaan, että ikävää, mutta eos mitä se on ja sitten koitin sen vain unohtaa.

On vaan tullut mieleen dissosiaatiohäiriöön tutustuessani. Lapsuudessani voi jossain määrin sanoa, että olen joutunut elämään tietyllä lailla trauman keskellä. Nimittäin äitini trauman, joka vaikutti siihen miten minua kohdeltiin.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos dissosiaatio on lievää, ei voida puhua häiriöstä.

En sanonut lievä dissosiaatio, vaan lievä dissosiaatiohäiriö. Eli tarkoitin, että häiriötason dissosiaatio kuitenkin.

ap

Ja minä tarkoitin, että kuvaamasi lievä oire ei ole merkki häiriötason dissosiaatiosta.

Men ap ihmeessä psykiatrian ammattilaisen juttusille niin ei tarvitse täällä miettiä onko sinulla dissosiaatiohäiriö.