Kavereita vaan...

Osaatteko neuvoa tilanteessa, jossa olisi ollut pitkään yhdessä yli 10v ja olisi ollut todella todella hyviä ystäviä ja puolisoita keskenään pitkään ja sitten tilalle olisi tullut fyysinen etäisyys (ja vähän henkinenkin)?

Kotona meni huonosti, ihastuin tuttuun mieheen, en tehnyt asialle juuri mitään ja olen yrittänyt korjata avioliittoa nyt kaksi vuotta. Ensimmäinen vuosi meni aaltoina, välillä paremmin välillä huonommin. Nyt ollaan toisillemme kohteliaita, ei riidellä lainkaan (koska ei kiinnosta edes niin paljon), mutta en siedä hänen kosketusta. Seksi on ihan poissuljettu vaihtoehto, koska en pysty edes siihen että hän koskettaisi minua olkapäähän. Hyppään sohvalla kauemmas jos hän yrittää koskettaa esim. käsivartta. Halaus ahdistaa. Hän tuntuu ihan vieraalta, ja hänen kosketuksensa tuntuu kuin hän tulisi liikaa minun henkilökohtaiselle reviirille.

Jos ei olisi lapsia, niin tämä olisi tässä, mutta hän on aivan mahtava isä ja meillä on niin hyvä perhe. Tai ainakin oli. Olin päättyänyt, että tästäkin päästään yli, mutta nyt alkaa usko loppua... Onko tämä korjattavissa???

Ja kuinka paljon tähän vaikuttaa se, että en ole päässyt yli ihastuksestani? Oma mies on mahtava paketti, mutta tällä hetkellä näen hänet vain ystävänä. Haikailen ihastukseni perään ja olen häneen silloin tällöin yhteyksissä (pakotettunakin), mutta en usko hänen olevan kiinnostunut.

Olen läheisriippuvainen...

Onko tähän pelastusta? Miten parisuhde luodaan uudelleen ja se fyysinen läheisyys? Puolitoista vuotta sitten aloin nähdä miehet. Siihen asti en ollut edes nähnyt muita miehiä vuosiin, baarissa, kadulla tai missä vaan, en vain nähnyt miehiä ympärilläni. Nyt näen heitä missä vaan, antennit pystyssä koko ajan, että mistä löytyisi se pelastaja tähän nykyiseen tilanteeseeni ja se tuntuu tosi hurjalta.

Mitä on tehtävissä? Parisuhdeneuvonnassa on käyty, ja vuorovaikutustaidot on kuulemma meillä ihan timanttiset. Se ei kyllä lohduta nyt yhtään...