Lue keskustelun säännöt.
Kuinka paljon annatte isovanhempien puuttua lastenkasvatukseen tai elämään muutenkin?
09.12.2016 |
Odotamme esikoista mieheni kanssa ja hänen vanhemmat on alkaneet latoa meille aika paljon ohjeita siitä, miten lasta hoidetaan ja kasvatetaan. Tämä ei ole heidän ensimmäinen lapsenlapsensa. Ongelma onkin, että olettavat meidän toimivan samalla tavalla kuin heidän vanhin poikansa herra x vaimoineen toimi lastensa kanssa. On tullut vaatimuksia, kuinka lastenhuoneeseen pitää ehdottomasti nikkaroida hoitopöytä, olihan herra x:lläkin sellainen. Minun pitäisi naisena olla 2-3 vuotta lapsen kanssa kotona, mies kuulemma tuo leivän pöytään. Ihan oltiin ajateltu, että olen alussa kotona ja mies jää sitten vuorostaan kotiin muutamaksi kuukaudeksi, että lapsi olisi hoitoon mennessä ainakin vuoden ikäinen. Ulkomaanmatkoja ei kuulemma lapsen kanssa tehdä ja muutenkin elämä pyörii sitten täysin lapsen ehdoilla ja harrastukset saa jäädä pois muutamaksi vuodeksi. Olen aika ällistynyt näistä kommenteista ja sanonut monessa kohtaa olevani aivan eri mieltä. "Kyllä se mieli muuttuu, kun lapsi syntyy!" Ollaan miehen kanssa puhuttu aika paljon näistä ja mietitty, mitä halutaan ja miten toimitaan ja aika samoilla linjoilla ollaan asiassa.
Anoppi on jo menneinä vuosina haukkunut miniät ja heidän lastenkasvatustaitonsa ja odotankin saavani itse samanlaisen ryöpyn. Tai sitten toimii, kuten muiden kohdalla yleensä niin puhuu pahaa selän takana. Stressaa jo lapsen syntymä senkin takia, että alkavatko nuo miehen vanhemmat "asumaan" meillä ja kuinka paljon puuttuvat asioihimme. Pitääkö laittaa ovet lukkoon? Miten muut selviävät näistä tilanteista?
Kommentit (18)
Voi ei, harmi tuollainen käytös isovanhemmilta. Teette kuten itsestä tuntuu. Hyvin pystyy vauvan kanssa harrastamaan, saleilla lapsiparkitkin. Meillä vauva oli käynyt 7 ulkomaanmatkaa ennen ensimmäistä ikävuotta. Itse pistäisin varmana välit tollasiin poikki kokonaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä myös anoppi ehdotti kaikkea ja neuvoi kaikessa, mutta ystävällisesti:) vastasin aina että pistetään mietintään ja katsotaan mitä elämä tuo tullessaan..
Ihan hyvin me tultiin toimeen, ei kannata suoralta kädeltä tuomita ehdotuksia vaikka ne kuulostaisivatkin päinvastaiselta mitä itse suunnitelitte niin välit pysyvät hyvinä ja kukaan ei vedä hernettä liian syvälle:)
Mä olen niin itsekäs ja ilkeä miniä, etten kuuntele mitään komentoja tai sekaantumista meidän asioihin. Saan suuni auki, sanon ensin nätisti että kiitos huolehtimisesta, mutta me päätetään itse omista asioistamme ja lapsistamme, ja jos jankutus jatkuu, pistän porukan jäähylle. Mulle ei tulla kertomaan miten mun täytyy elämäni elää tai lapseni kasvattaa.
No ei todellakaan yhtään anneta puuttua. Olen valmis jopa laittamaan välit poikki, jos sitä ei uskota kun sanon että meillä nyt kuitenkni tehdään näin kun me itse haluamme, eikä kuten te sanotte.
Minun kohdallani homma on jo takana. Lapset itsenäistyy.
Heidän ollessaan pieniä, en kuunnellut ohjeita enkä neuvoja keneltäkään. Välillä olin neuvolankin kanssa sukset ristissä kun en suostunut hyväksi koettuihin tapoihin. Minun tapani oli lapsentahtinen elämä. Mahdollisimman luonnollinen lasta kuunnellen. Ja onnistuin varsin hyvin! Minulla on kaksi fiksua maailmassa hyvin pärjäävää oman arvonsa tuntevaa nuorta. Olen heistä ylpeä!
Oma äitini ei ollut edes mitenkään kiinnostunut asiasta. Ei mikään lapsirakas omille lapsilleenkaan. Anoppi myönsi myöhemmin ihmetelleensä kun en pitänyt vauvoja kapalossa! Miten vanhanaikainen voikaan olla!
Olen hyvin pitkälle kasvattanut itse itseni, ja siksi päätin että omille mahdollisille lapsille tulee hyvä ja turvallinen lapsuus. Siitä en tingi enkä tinkinyt. Jokainen äiti tuntee oman lapsensa parhaiten. Kuuntele lasta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen verran saavat puuttua, että hoitavat viikonloppuisin ja lomilla, että päästään kahdestaan ulkomaille. Myös toteuttavat lahjatoiveet ja mielellään antavat vielä rahaa.
Itse kuuntelen mielelläni neuvoja, jos ne annetaan ikään kuin ehdotuksina eikä tuputeta.
Anopin kanssa en ole tekemisissä, yhtenä syynä juurikin se, että neuvoo ja käskee lasteni suhteen minua kuin olisin joku vähäjärkinen. Kaikki se selän takana sonnan puhuminen ja perättömien juorujen levitys.. Oman mielenterveyden kannalta totesin, että parempi ottaa etäisyyttä.
Joten jos oikein ahdistaa, niin pidä taukoa appivanhempiesi näkemisessä, välejä ei kuitenkaan kannata katkaista, vaikka itse niin teinkin anopin suhteen.
Ja miehesi "velvollisuus" on pitää sinun ja lapsenne puolta eikä olla mikään lapanen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisesta korvasta sisään toisesta ulos.Sanot vaan, että joo, ok, hyvä hyvä, vai niin. Ei sun tarvikkeet tehdä tai toimia kenenkään sanomisen mukaan, jos et halua.
Ou nou. Tärkeintä on, että olette miehen kanssa puhunut asiasta ja molemmat pistätte tiukat rajat sukulaisille. Samat rajat kaikille tietenkin.
Mä pelkäsin samaa, että anoppi muuttaa meille tai vierailee ainakin päivät pitkät, mutta onneksi olin puhunut siitä suoraan etukäteen että haluan olla mahdollisimman rauhassa ainakin ensimmäiset viikot. Muutenkin asiat on tehty juuri niinkun me itse halutaan. Anoppi on sitten vain kauhistellut vierestä ja koittanut kääntää päätä (esim sormiruokailu), mutta en ikinä ole hänen mieliksi muuttanut toimintaa. Koittaa hän vieläkin kävellä meidän yli, mutta sitten älähdän ja teen selväksi että kyseessä on meidän lapsi. Olen koittanut kuitenkin olla suht asiallinen kun osoitan anopille paikkansa. Anoppi kun kuitenkin tietää minun mielipiteeni ja jos hän ei sitä kunnioita niin minulla on oikeus siitä huomauttaa.
Joten pidä puolesi! Puhu suoraan mitä mieltä olet ja miten teidän perheessä toimitaan. Se, että jos anoppi päättää tiedostaen tehdä jotain vastoin teidän tahtoa, silloin on teillä oikeus pitää puolenne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nojaa, raskausaikana ja vauvavuotena oli kyllä monta neuvojaa. Kaksi sisarpuolta, kaksi serkkua, äiti ja anoppi. Meinasi välillä pää haljeta. Yleensä vaan hymistelin ja kiitin neuvoista. Ja unohdin ne heti samantien! Serkkuni taisi eniten loukkaantua siitä, etten voinut toteuttaa hänen neuvojaan. Anopista en ole varma, mutta silloinen aviomieheni (nykyinen eksäni) ehti ilmeisesti valittaa minusta oikein olan takaa, joten pitänee minua aika kamalana ihmisenä. Eikä olekaan enää missään tekemisissä kanssani. Yleensä anopin mielestä me annettiin väärää ruokaa lapselle ja ihan vääriin aikoihin. Ja myös väärissä paikoissa, lapsen (myös vauvan) pitää aina syödä pöydässä, ei koskaan piknik-viltillä.
Mun äitini taas valehteli päin näköä ottaessaan lapsen iltapäivisin hoitoon itselleen; kun lapsi oli 2,5-vuotias ja osasi syödä itse ja opetteli pukemista ja riisumista, niin mummihan sitten syötti lusikalla herkkuja (ei tietenkään oikeaa ruokaa, sehän olisi ollut tylsää lapsesta) ja riisui ja puki lapsen. Tajusin tämän homman liiian myöhään, siihen mennessä uhma oli yltynyt todella pahaksi, koska äitini hemmottelullaan menetti auktoriteettinsa ja lapsi ei koskaan suostunut nukkumaan mummilassa eikä käymään potalla. Äitini ei pahoitellut toimintaansa ja lakkasin antamasta lasta sille hoitoon. Välillä se yrittää soitella, mielistelee ja tahtoo lasta hoitoonsa, mutta ryhtyy aina jossain välissä valittamaan mun ankarasta luonteesta ja tiukoista kasvatusrajoista (lapsi syö, riisuu ja pukee itse, herkkuja annetaan ainoastaan päivällisen jälkeen eikä sittenkään joka päivä). Nyt kun lapsi ei ole ollut mun äidillä hoidossa kolmeen kuukauteen, niin uhmakohtausten määrä on 70% entisestä, lapsi on päivä- ja yökuiva ja osaa pukea ja riisua kaikki vaatteet lukuunottamatta kypärämyssyä ja takkia.
Että kannattaa niistä omista päätöksistä pitää kiinni, ihan lapsen kehityksen ja oman mielenterveyden takia.
Mutta ihan pelkistä neuvoista ei kannata vielä katkaista välejä, annat mennä vain toisesta korvasta ulos ja toisesta sisään ;) Neuvohan tämäkin vain on, enkä suutu, jos et noudata ;-)
Vierailija kirjoitti:
Toisesta korvasta sisään toisesta ulos.Sanot vaan, että joo, ok, hyvä hyvä, vai niin. Ei sun tarvikkeet tehdä tai toimia kenenkään sanomisen mukaan, jos et halua.
Kyllä. Ehdottomasti helpoin ja fiksuin tapa. Itse en siedä yhtään kasvatukseeni puuttumista negatiivisella tavalla. Ollaan vielä sen suhteen jotenkin kuin yö ja päivä, minä olen rento mutta aika jämpti ja johdonmukainen äiti, anoppi taasen on hysteerisempi hössö joka ei kuitenkaan varsinaisesti kasvata. Mistään rakentavasta keskustelusta on turha puhuakaan, vaikka välit muuten ihan lämpimät ovatkin. Siksi "aijaa, niinpä, ihanko tosi, katsotaan, kyllähän tässä" on kaikkein toimivin linja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En anna puuttua oikeastaan lainkaan. Puhukoon mitä tykkäävät, kuuntelen ja keskustelen asiallisesti, mutta meillä tehdään just niin kuin me haluamme tehdä. Kun lapsi on heillä hoidossa (1-2 kertaa vuodessa), silloin mennään heidän säännöillä. Kyllä maailmaan puhetta mahtuu, älä siitä ota murhetta. Keskity omaan perheeseesi ja luokaa ihan omat toimintatapanne. Onnea loppu odotukseen, tsemppiä synnytykseen ja ihanaa vauva-aikaa!
Korvasta sisään ja toisesta ulos vain. Kannattaako tuosta joka asiasta niin loukkaantua. Oma äitini on sellainen pänkättäjä, mutta olen antanut pänkättää ja neuvoa ja päkättää ja unohtanut ne saman tien. Hyvä mummo on ollut silti, vaikka onkin aina ollut tuputtamassa niitä 60-luvun kasvatusneuvojaan, joilla minut kasvatti. Nyt kun omat lapset ovat jo aikuisia, tykkäävät äidistäni tosi paljon ja äiti heistä, vaikka en kasvattanutkaan heitä hänen aikakautensa oppien mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritän jättää nuo puheet aina taka-alalle, mutta myönnän silti että ajoittain ne vituttavat. Tulee olo, että emmekö me osaa itse kasvattaa ja hoitaa lainkaan. Varsinkin silloin kun on itse väsynyt tai muuten vain huonompi vaihe menossa, niin nuo puheet vain lisäävät sitä pahaa oloa.
Isäni on kuollut,äidilläni 2 lasta ja 14 lastenlasta,hän hoitaa lapsia tasapuolisesti,minulla ja veljelläni molemmilla 7 lasta,veljeni ja hänen kumppaninsa sekä minä ja mieheni käymme ulkomailla viikon reissun ulkomailla krt vuoteen,hoitaa myös biikonloppuisin ja lomilla,ikinä ei ole ollut kiistaa kasvatuksesta,muistaa aina syntymäpäivät ja jouluisin,me puolestaan autamme äitiä okt hommissa,anoppi hoiti kerran 22v sitten esikoistamme,hän oli antanut esikoiselle selkään!!!!kun oli vahingossa kaatanut jotain,hänelle ei lapsia viety ikinä sen jälkeen,hänellä ei ole lapsiin minkäänlaisia välejä ja on siitä katkera
Olen varmaan aika onnekas kun omat appivanhempani tai vanhempani eivät ole ladelleet mitään teenäin-juttuja. Ohjeita ovat tarvittaessa antaneet ja olleet paljon apuna ja tukena, mutta ei mitään ns määräyksiä.
Varsinkin nyt kun esikoinen on ekaluokkalainen ja pappa jäi eläkkeelle vuosi sitten, niin pappa on paljon poikaa hakenut ip-kerhosta, ettei päivistä tule niin pitkiä. Ja kuopusta tarhasta myös. Ihan omasta halustaan.
Tommosessa apn tilanteessa pitää varmaan ladella tiukat säännöt ja sittenkin tulee yhteentörmäyksiä.
Ei lainkaan. Ekan kerran näkivät vauvan ristiäisissä, sen jälkeen ovat käyneet max kerran kuukaudessa kahvilla, tapaamisella mittaa noin 1 tunti. Keskustelu kahvipöydässä pyörii hallituksen päätösten, USAn presidentinvaalien tms. yleisen ympärillä. Lapsista ei puhuta sanaakaan. Olen tehnyt molemmille isoäideille erittäin selväksi, että meidän elämäämme ei puututa.
Nyt kun lapsella on ikää jo lähes vuosi, niin olen soittanut mummoille, että olisi aika ryhtyä kantamaan vastuutaan ja ottaa lapsi yökylään, mutta kumpikin kieltäytyy. Pikkumaisia omaan napaansa tuijottajia.
Selvät rajat mahdollisimman heti, muuten tuo vain pahenee ajan mittaan. Sanotte, että teidän elämä, teidän lapsi, teidän tavat. Jos apua/neuvoja pyydätte, se on kiva asia, jos neuvovat ja auttavat. Mutta jos ei pyydetä ja tuputetaan ja tuputetaan väkisin, niin fiksut ymmärtää nätisti sanomalla, vähemmän fiksujen kanssa joutuu valitettavasti tiukemmin vääntämään (jos menee perille silloinkaan).
Tsemppiä!!