Onko joku masentunut äiti onnistunut lasten kasvatuksessa?

Menestyjiä? Jos lasten kasvatus on sitä, että odottaa/vaatii/haluaa, tms. lapsistaan jonkinlaisia (itsemääriteltyjä) menestyjiä - niin aikamoinen vaatimus tai elämänodotus se on. Saattaa jo itsessään aiheuttaa stressiä, painetta tai masennusta.

Asiaan: jos tarkoitat, että pystyykö masentunut äiti kasvattamaan täyspäisiä, tasapainoisia, iloisia lapsia aikuisiksi, jotka pärjäävät ja ovat itsenäisiä - vastaus on kyllä. Ainakin niin luulen. Ja toivon.

Olen sisäisesti masentunut, työtön kotiäiti (ollut jo vuosikausia). Vaikea masennus voi vaatia sairaala- tai lääkehoitoa, mutta silti uskon, että lapset kasvavat ihan ok. Kunhan perusturvallisuus ja -arki sekä rutiinit pyörivät. Aamulla jaksaa jotenkin nousta ylös laittamaan lapset kouluun. Iltapäivällä jotenkin laittaa välipalaa, myöhemmin huolehtii ruuat. Jne.

Toki apuakin saa, ja pitää rohkeasti pyytää. (Oma masennukseni on piiloutunut. Sisäisesti olen jähmettynyt, mutta elämäni ainoa ilo ovatkin lapset). Kaikesta pahasta olosta huolimatta olen pystynyt hoitamaan lapset niin, että heistä on kehittynyt ihania lapsia - tavallisia, koulunsa hoitavia tyyppejä. Kuten sanoin, vain lapsistani saan ilon ja onnen tunteita - muuten on mustaa.

Menestystä on nykyään se, että saa työpaikan. Edes joskus. Edes hetkeksi, pätkäksi.