Muitakin elämäntapoja kuin parisuhde/perhe?

Alusta alkaen tuntui siltä, että olin seurustellessa jotenkin ahtaalle ajettu ja sinkkuna oma itseni. Näin kävi ihan miehestä riippumatta. Konkreettinen esimerkki on se, että hyvin monta kertaa autossa (etenkin, jos mies ajoi) tuli ahdistava ja outo tunne siitä, että ei kai tämä elämä tässä nyt voi olla. Omalla autolla ajaminen on minulle jollain tavalla merkittävä juttu: en siedä sitä, että joku toinen ajaisi minun autoani, ja ärsyynnyn myös henkilöauton kyydissä olemisesta. Monelle muulle tällainen on yhdentekevää, mutta minulle kai sitten osoitus siitä, että minä haluan laajemminkin ajateltuna olla ratissa ja mieluimmin vielä ilman kyytiläisiä.

Viimeinen seurusteluyritykseni oli noin kolmikymppisenä, ja se loppui niin rumasti, että olin oikein mielelläni itsekseni ilman mitään sutinaa. Nyt olen yli viisikymppinen ja viihdyn edelleenkin itsekseni. Tämän ikäisissä ei vielä ole kovin paljon niitä, joilla perheettömyys olisi oma valinta, joten kummasteluja on kuultu. Mistään "huonon" esimerkin saamisesta ei ole kysymys, koska sisarukseni ovat perheellisiä ja vanhemmillani on edelleenkin onnellisin näkemäni avioliitto.

Jo nuoruuden muutaman seurusteluvirityksen aikana oli selvää, että opiskelu oli minulle poikaystävää tärkeämpää. Sitä ei tarvinnut edes miettiä. Olen rakennellut elämäntapaani juuri itselleni sopivaksi. Jos joku oiiiikein mukava ja sopiva mies olisi tullut vastaan, olisin saattanut antaa mahdollisuudelle tilaisuuden. Olen viime aikoina tutustunut erääseen mukavaan, fiksuun ja hauskaan, minusta kiinnostuneeseen mieheen, mutta kun edes ajattelen mitään lähempää (edes seksiä, josta kyllä pidän kovasti), tulee hieman ahdistunut olo siitä, että nykyistä olotilaa pitäisi edes pienesti muuttaa.

Yritystoiminta, uuden alan opiskeleminen, lukeminen, kaikenlainen käsillä tekeminen ja muu puuhailu tekee minun elämästäni mukavan. Materian haaliminenkin kiinnostaa joiltain osin, koska sillä saa olemisestaan vieläkin mukavampaa. :) En ole mikään ansioitunut harrastus- tai seuraihminen tai matkustelija (olen matkustanut ihan tarpeekseni), joten kotona on kiva olla. Takka vielä puuttuu, mutta eiköhän senkin aika vielä tule.

Säikähdin ihan kun kuulosti niin omasta kynästäni tulleelta tekstiltä.

Olen siis kolmekymppinen, muttaa jaan täysin tuon arvomaailman.

Olipa hyvä aloitus ja muutenkin yhteiskunnallisesti tärkeä puheenaihe. Eivät kaikki tosiaan halua tuota perhe/&parisuhdetyyliä elämänsä ydinsisällöksi, vaikka sitä kovasti yritetään sosiaalisen paineen kautta tyrkyttää. Tärkeintä olisi jokaisen löytää itselle sopivin tyyli elää ja muiden tehtävä on mielestäni tukea yksilöä valitsemassaan tyylissä. Toisaalta ihmisyyteen kuuluu laumautuminen ja suomalaiseen yhteiskuntaan erityisesti yhdenmielisyys, joten poikkeavat tavat elää olevat varmaan aina enemmistön ihmeteltävänä.

2. jatkaa.

Minulle nuo parisuhteet ovat siksi täysin mahdottomia, koska en kestä ollenkaan sitä että joku toinen päättäisi mistään asioistani tai joutuisin miltei kaikessa ottamaan huomioon jonkun toisen ihmisen.

Kompromissit ovat jotain täyttä ripulipaskaa mielestäni.

Vapaus on liian tärkeää minulle.

Läheisyys mikä se varmaan parisuhteen ideana pitkälti on, ei taas ole minulle niin tärkeää kuin muille.

En nauti siitä niin paljoa että kannattaisi parisuhteilla.

Toinen ihminen on aina toinen ihminen. Se ettei tule ymmärretyksi on ärsyttävää, enkä jaksaisi koko ajan olla lässyttämässä ja selvittelemässä asioita.

Yksinään on kaikki selvää. Ei tarvitse keskustella.

Energiani valuvat pois sosiaalisuudessa ja akkuni lataan yksin.

Elämäntapani valitsemiseen on varmaan vaikuttanut sekin että haluan luonnostani tehdä aina päin vastoin kuin enemmistö. Se on melkein periaate minulle että suuriyleisö on lähes aina väärässä, oli kyse mistä tahansa. Melkein.

Kiitos hienoista vastauksista. Vähän jo helpotti ja naurattikin;D