Olen tosi surullinen, kaikki menee pieleen

Olen työtön yh ja en varmasti ainoa laatuani. Olotila on tällä hetkellä hyvin kurja. Tuntuu, että mikään asia ei käy myöten.
Työpaikan menetys runnoi itsetuntoani valtavasti ja olin ihan maassa asian vuoksi. Toivoin niin kovasti, että voisin ostaa oman asunnon ja toteuttaa unelmiani lasten kanssa. Mutta ei.
Työnhaku on turhauttavaa. Olen menettänyt jo toivoni. Olen kurkkuani myöten täynnä tukilomakkeiden täyttämistä. Ja joskus tullut joku satunnainen työkeikka, minkä vuoksi alkaa se väsyttävä lomakehärdelli.
Lasten kanssa menee ihan ok. Koulut sujuvat. Ilmeisesti kuitenkin epävarma elämäntilanne heijastuu lapsiin ja riitaa tulee helposti. Yhdellä lapsista on ollut koulussa kränää, mikä myös stressaa.
Minulla oli/on parisuhde, jossa viihtyisin ellei kaikki olisi niin vaikeaa. Meillä on samanlaiset arvot ja viihdymme hyvin yhdessä. Lapsetkin pitävät kumppanista. Tapaamiset ovat kuitenkin vaikeita järjestää välimatkan ja toisen työn takia. Tänään väsyin tähänkin stressiin ja laitoin suhteen tauolle. Aivan hirveää, koska rakastamme toisiamme, mutta olosuhteet. Olo on itkuinen. Tulevaisuuden luomisen vaikeus suhteelle tuntuu ylitsepääsemättömälle.

Olen ihan hemmetin katkera niille, joilla nämä asiat järjestyneet. Katkeruus ja kateus tekee olon vain kurjemmaksi.

Milloin minullakin on oikeus onneen, jota olen koko ikäni odottanut? Vai olenko tehnyt niin paljon väärää, etten onnea ansaitse?

Minulla on paljon haaveita, jotka ovat hyvin realistisia, mutta ilmeisesti ulottumattomissa juuri minulle. Haluaisin oman kodin ja yhteisen elämän kumppanin ja lasten kanssa, työpaikan, normaalin arjen ja tasapainoista elämää. Joka päivä yritän, mutta tällaisina hetkinä mietin, onko se turhaa? Silloin ajattelen, että kunhan vain saan lapset hoidettua ja toiveikkaina elämään omaa elämäänsä, niin minun onneni jääköön syrjään. Teen vain mihin minulla on resursseja.

Olen pahoillani tästä pitkästä vuodatuksesta. Pakko purkaa jonnekin, koska ei ole ketään kelle tätä purkaa :(