Lue keskustelun säännöt.
Tajusin nyt parikymppisenä, että isäni ei nyt eikä koskaan ole pitänyt minusta
09.08.2016 |
Meillä on ehjä perhe, hyvät tulot ja lapsuuteni oli hyvin tasapainoinen ja hieno. Oikea perheidylli. Mun isä-tytär-suhde on kuitenkin tosi kylmä. Kyllä isä on osoittanut hellyyttä ja tarjonnut näennäisesti kaiken sen mitä sisarukselleni. Isä ei käytä päihteitä eikä ole mt-ongelmainen. Voi sanoa, että hän on hyvä isä. Mutta ei minulle.
Isälläni tuntuu menevän usein hermot minuun. Ei osoita sitä suoraan, mutta sen aina aistii, tunnen isäni ja tiedän kyllä milloin hänen ärsyyntyy. En vain ole ennen tajunnut, että hän ärsyyntyy minuun. En koe tekeväni mitään, mikä hänet siihen oikeuttaisi. Olen pienestä pitäen oppinut olemaan provosoimatta isääni.
Muistan myös lapsuudesta ja nuoruudesta ne lukuisat hetket, kun isäni naureskeli, vähätteli tai ivasi minua sisarukseni kanssa. Isäni oli aina jotenkin vahingoniloinen ja ivallinen, kun en onnistunut ja sisarukseni oli läsnä. Virheistäni taas sain usein kovemmat huudot ja rangaistujset kuin sisarukseni.
Nyt aikuisiällä olen pohtinut, onko minussa vain jokin tietty piirre tai olemukseni, joka sen laukaisee. Voisiko isäni pitää minua jollain lailla uhkana, muistutanko hänelle jotain uhkaavaa henkilöä? Tiedän, että isäni on omassa nuoruudessaan ollut melko hiljainen ja ujo reppana, joka ei ole ollut tyttöjen suosiossa ja häntä on kiusattu ainakin jonkin verran. Onko mahdollista, että muistutan isälleni jostain ilkeistä tytöistä, jotka häntä torjuivat ja kiusasivat? Olen siis itse aina ollut ulospäinsuuntautunut, energinen, nätti tyttö ja edustan ulkoiselta/pintapuoliselta osalta hyvin päinvastaisia asioita kuin isäni.
Tuntuu kuin isäni yrittäisi rangaista minua jostain asiasta, mitä en vain käsitä tai mihin en edes ole syyllinen. Surettaa vain, että isä-suhteeni on niin kylmä, vaikka päällisin puolin se näyttäytyy hyvänä.
Kommentit (14)
Nyt loppu se marmatus, tollanen valittaja oot ollu lapsesta asti. Kaikki sulle on annettu ja samalla lailla valitat aivan pienistä. Kai ymmärrät, että maailmassa on ihmisillä oikeitakin ongelmia? T: isäsi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä mutta sen vaan sanon että kusipäiset vanhemmat voivat puolestani palaa vaikka helvetin tulessa. Onko olemassa mitään vittumaisempaa ihmispaskaa kuin vanhempi joka vihaa lastansa? Saatanan saatana että vituttaa koko ajatuskin!
Ehkä se ei sun isä ole. Vain siskojesi.
Sama. Isä kuuli kerran jonkun haukkuvan minua ja keksi siitä minulle elinikäisen lempinimen. Tyyliin "tollo". Muiden mielestän minun piti se hyväksyä, koska isä käytti sitä hellittelynimenä. Isäni oli hyvin pidetty ihminen, joten kaikki mitä hän teki, oli jotain hyvää ja tarkoitti vain hyvää. Minua on myös aina vähätelty ja veljiäni kehuttu. Isäni kuoli tänä vuonna ja jollain tapaa surin oikeasti, mutta en oikeastaan tiedä, että mitä. Minun ensimmäisiä ajatuksiani oli, että nyt ei enää kukaan sano "tolloksi".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun äitini joskus suoraan sanoikin, ollessani lapsi siis, ettei isäni jaksa kuunnella minua kun olen niin ärsyttävä kuulemma. Veljeni oli ja on aina isälleni kaikki kaikessa ja sai lapsenakin aina isäni jakamattoman huomion, tekivät kaikkea kivaa yhdessä, isää kiinnosti veljeni asiat ja niin edelleen. Surullisinta asiassa on se, että olen hyvin isäni kaltainen ja isä on ollut aina suurin esikuvani ja sankarini, kiinnostuin samoista asioista ja olisin antanut mitä vain, että olisin voinut/voisin puhua niistä isän kanssa, mutta puhuu ennemmin veljelleni, minulle vastataan sanalla tai kahdella. Pitävät tiuhaan yhteyttä vieläkin, monta kertaa viikossa, minä olen puhunut isän kanssa viimeksi... En edes muista itse asiassa. Isä ei ole vuosiin edes soittanut mille mistään asiasta ja jos soitan hänelle vastaakin jo tympeästi ja lopettaa puhelun noin kymmenessä sekunnissa, eli heti asiani kertomisen jälkeen. Epätoivoisimpina hetkinä menin hyvinkin pitkälle osoittaakseni kiintymystäni isälle, mutta eipä auttanut. Tuntuu, että vanhempani muutenkin ovat aina pitäneet minua jotenkin pahantahtoisena ihmisenä, vaikka tekisin ihan mitä tahansa heidän puolestaan. Tai olisin tehnyt, nyt olen antanut välien viiletä ja olen lopettanut yhteyden pitämisen, katsotaan milloin edes huomaavat asian.
Harmittaa kun veljelläni on maailman paras isä (ja kai äitikin), mutta minä olen kai sitten vain liian surkea esitys tyttäreksi. Ei se veljeni vika ole, mutta hitto kun on vaikeaa olla katkeroitumatta kun seuraa noiden läheisiä välejä. Jos äitiäni on uskominen, niin isä lakkasi pitämästä minusta kun olin kolmivuotias kun muutuin jotenkin "tympeäksi ja hankalaksi" kuulemma.
Hävettävää myöntää aikuisena miten pahasti tuo on haavoittanut ja miten hirveästi kaipaan isää yhä, vaikka kaikki on ollut kotona aina muuten erittäin hyvin. Anteeksi kun meni tällaiseksi avautumiseksi vain itsestäni, yritin kai jotenkin viestittää, että tiedän miltä tuntuu...
Kaikista ihmisistä ei vaan valitettavasti voi pitää, vaikka olisikin verisukulainen. Minulle on esimerkiksi aina ollut päivänselvä asia, että äidin äiti ei minusta erityisemmin välittänyt, enkä minäkään hänestä. Kemiat eivät kohdanneet eikä luonteet osuneet yksiin. Sellaista se vain on, en koe mitään ns. traumoja tapahtuneesta.
Verisukulaisuus ei aina ole sama asia kuin rakkaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä näytät vuosi vuodelta enemmän ja enemmän isäsi lapsuutesi aikaiselta ystävältä, jonka kanssa välit viilenivät syntymäsi aikoihin. Isälläsi on ollut epäilyksensä alusta asti mutta ne ovat vahvistuneet vuosien mittaan. Aina nähdessään sinut asia on palautunut hänen mieleensä, samoin kuin ne ahdistuksen tunteet, jotka kalvoivat epäuskoisen miehen mieltä. Hän olisi aina halunnut voittaa ne mutta päivittäinen muistutus äitisi huoraamisesta ja pakonomainen kulissien ylläpitäminen olosuhteista huolimatta on vienyt voimat ja kuluttanut loppuun kyvyn antaa anteeksi ja rakastaa sinua omana itsenäsi. Tulevat vuodet tulevat vain vahvistamaan taipumusta ja viimeistään rappeuttavien aivosairauksien aiheuttamien estojen liukeamisen myötä tarina purkautuu kokonaisuudessaan julki. Ennen tätä rakenna itsellesi elämä ilman häntä ja tuota tuhoavaa hyväksymisen tarvetta.
Harmi, että tajusit sen vasta nyt. Kymmenen vuotta sitten kun olisi tapahtunut, niin olisit nyt kovin oivallinen nuori nainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa täällä ap. Mä muutuin 4-vuotiaana ikäväksi, enkä sen jälkeen ole juuri rakkautta saanut. Olen ollut vääränlainen sen tarkemmin määrittelemättä.
Sattuu edelleen.
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini joskus suoraan sanoikin, ollessani lapsi siis, ettei isäni jaksa kuunnella minua kun olen niin ärsyttävä kuulemma. Veljeni oli ja on aina isälleni kaikki kaikessa ja sai lapsenakin aina isäni jakamattoman huomion, tekivät kaikkea kivaa yhdessä, isää kiinnosti veljeni asiat ja niin edelleen. Surullisinta asiassa on se, että olen hyvin isäni kaltainen ja isä on ollut aina suurin esikuvani ja sankarini, kiinnostuin samoista asioista ja olisin antanut mitä vain, että olisin voinut/voisin puhua niistä isän kanssa, mutta puhuu ennemmin veljelleni, minulle vastataan sanalla tai kahdella. Pitävät tiuhaan yhteyttä vieläkin, monta kertaa viikossa, minä olen puhunut isän kanssa viimeksi... En edes muista itse asiassa. Isä ei ole vuosiin edes soittanut mille mistään asiasta ja jos soitan hänelle vastaakin jo tympeästi ja lopettaa puhelun noin kymmenessä sekunnissa, eli heti asiani kertomisen jälkeen. Epätoivoisimpina hetkinä menin hyvinkin pitkälle osoittaakseni kiintymystäni isälle, mutta eipä auttanut. Tuntuu, että vanhempani muutenkin ovat aina pitäneet minua jotenkin pahantahtoisena ihmisenä, vaikka tekisin ihan mitä tahansa heidän puolestaan. Tai olisin tehnyt, nyt olen antanut välien viiletä ja olen lopettanut yhteyden pitämisen, katsotaan milloin edes huomaavat asian.
Harmittaa kun veljelläni on maailman paras isä (ja kai äitikin), mutta minä olen kai sitten vain liian surkea esitys tyttäreksi. Ei se veljeni vika ole, mutta hitto kun on vaikeaa olla katkeroitumatta kun seuraa noiden läheisiä välejä. Jos äitiäni on uskominen, niin isä lakkasi pitämästä minusta kun olin kolmivuotias kun muutuin jotenkin "tympeäksi ja hankalaksi" kuulemma.
Hävettävää myöntää aikuisena miten pahasti tuo on haavoittanut ja miten hirveästi kaipaan isää yhä, vaikka kaikki on ollut kotona aina muuten erittäin hyvin. Anteeksi kun meni tällaiseksi avautumiseksi vain itsestäni, yritin kai jotenkin viestittää, että tiedän miltä tuntuu...
Mulle tuli tästä hirveän surullinen olo :( Toivon kaikkea hyvää sinulle, ja aloittajalle myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini joskus suoraan sanoikin, ollessani lapsi siis, ettei isäni jaksa kuunnella minua kun olen niin ärsyttävä kuulemma. Veljeni oli ja on aina isälleni kaikki kaikessa ja sai lapsenakin aina isäni jakamattoman huomion, tekivät kaikkea kivaa yhdessä, isää kiinnosti veljeni asiat ja niin edelleen. Surullisinta asiassa on se, että olen hyvin isäni kaltainen ja isä on ollut aina suurin esikuvani ja sankarini, kiinnostuin samoista asioista ja olisin antanut mitä vain, että olisin voinut/voisin puhua niistä isän kanssa, mutta puhuu ennemmin veljelleni, minulle vastataan sanalla tai kahdella. Pitävät tiuhaan yhteyttä vieläkin, monta kertaa viikossa, minä olen puhunut isän kanssa viimeksi... En edes muista itse asiassa. Isä ei ole vuosiin edes soittanut mille mistään asiasta ja jos soitan hänelle vastaakin jo tympeästi ja lopettaa puhelun noin kymmenessä sekunnissa, eli heti asiani kertomisen jälkeen. Epätoivoisimpina hetkinä menin hyvinkin pitkälle osoittaakseni kiintymystäni isälle, mutta eipä auttanut. Tuntuu, että vanhempani muutenkin ovat aina pitäneet minua jotenkin pahantahtoisena ihmisenä, vaikka tekisin ihan mitä tahansa heidän puolestaan. Tai olisin tehnyt, nyt olen antanut välien viiletä ja olen lopettanut yhteyden pitämisen, katsotaan milloin edes huomaavat asian.
Harmittaa kun veljelläni on maailman paras isä (ja kai äitikin), mutta minä olen kai sitten vain liian surkea esitys tyttäreksi. Ei se veljeni vika ole, mutta hitto kun on vaikeaa olla katkeroitumatta kun seuraa noiden läheisiä välejä. Jos äitiäni on uskominen, niin isä lakkasi pitämästä minusta kun olin kolmivuotias kun muutuin jotenkin "tympeäksi ja hankalaksi" kuulemma.
Hävettävää myöntää aikuisena miten pahasti tuo on haavoittanut ja miten hirveästi kaipaan isää yhä, vaikka kaikki on ollut kotona aina muuten erittäin hyvin. Anteeksi kun meni tällaiseksi avautumiseksi vain itsestäni, yritin kai jotenkin viestittää, että tiedän miltä tuntuu...
Mulle tuli tästä hirveän surullinen olo :( Toivon kaikkea hyvää sinulle, ja aloittajalle myös.
Kiitän. Avautuminen kieltämättä helpotti hieman...
Oletko ainoa tyttö sisaruksistasi? Monet miehet vihaavat naisia.
Ei kaikista voi pitää yhtä paljon.