Sitoutumiskammo

No älä sitoudu, ei se sen vaikeampaa ole. Vietä vaikka loppuikäsi yksin, yks hailee, tuskin ketään kiinnostaa. Kaikesta sitä ihminen saakin ongelman aikaiseksi.

Täällä yksi, joka tietyllä tavalla kärsii siitä.

Olen nyt elämäni ensimmäisessä vakavassa parisuhteessa. Okei, yhdessä on oltu vajaa 6kk, mutta elämäni pisin ja muutenkin vakavin suhteeni tämä on. Olen nyt 26v ja edellisen kerran seurustelin pikkuhetken 19-vuotiaana ja heti kun jätkä heitti puolittain läpällä, että olisipa kiva muuttaa jossain vaiheessa yhteen, aloin panikoida. Sen jälkeen onkin ollut sitten vain yhdenyön juttuja ja ns. onnellinen sinkkuelämä. Olen ajatellut itseäni muka itsenäisenä naisena, joka ei miestä tarvitse.

Viimeisen parin vuoden aikana olen kuitenkin alkanut haaveilla merkityksekkäästä parisuhteesta ja omasta perheestä. Mutta jokin ajatuksessa tökkii. Ehkä se on oman tilan jakaminen toisen kanssa, ehkä oman ajan väheneminen. Ehkä molemmat. Tai ehkä jokaisen oman pikku outouden paljastaminen toiselle. Jokainen tapani, jokainen oikku ja mieltymys tulisivat esille jossain vaiheessa. Hui..

Nyt tosiaan sitten olen seurustelusuhteessa ja mies on alkanut vähän (eikä ihan vähänkään) vihjailla, että hänestä tämä tuntuisi nyt olevan SE juttu. Että me vielä perustamme joskus perheen. Ja että ei olisi hänestä outoa, että suhteellisen piankin muuttaisimme yhteen, kun kerran nytkin vietämme n. 3-5 yötä viikosta saman katon alla. Ihanaltahan se kuulostaa ja haluankin samaa, mutta ne teini-iän pelot ja sydämentykytykset ovat taas alkaneet.

Hullua. Haluan sitoutua, mutta koko homma tuntuu niin järkyttävän vaikealta. Mies on minulle juuri täydellinen! En olisi koskaan uskonut löytäväni hänenlaistaan. Ja silti epäilyttää. Kaikista eniten mietin: osaanko olla 24/7 toisen kanssa? Osaanko jakaa aikani ja tilani toisen kanssa niin totaalisesti? Joskus miesystäväni on luonani tosiaan melkein viikon ja kun hän sitten lähtee omaan asuntoonsa pariksi yöksi, tunnen jonkinlaista pientä helpotusta. Saan olla juuri niin kuin haluan. Ehkä en sitten ole kehdannut näyttää kaikkea itsestäni hänelle ja se pelottaa.

Voi kun osaisin sanoa jotain fiksua neuvoa. Ehkä siedätyshoito ja rehellisyys toimivat. Pikkuhiljaa olen kertoillut miesystävälleni asioista, joita tykkään tehdä kun olen yksin. Esmes. olla pyjamassa ja ahtaa kitaani iltaisin jotain tosi epäterveellistä silloin tällöin (tuota häpeän ihan perhanasti). Kuulostaa pieneltä, mutta se on minun oma juttuni. Teen niin joskus. Omassa tilassani. Yksin.

Mutta hyvänä keinona mulla on ollut tuo "siedätyshoito". Olen antanut miehen viettää yhä pidempiä aikoja luonani ja yrittänyt samalla olla täysin normaalisti. Pari kertaa olen joutunut kysymään, että olisiko miehestä kamalaa, jos haluaisin seuraavat pari yötä nukkua yksin. Onneksi se on ymmärtänyt, kun tietää suhdehistoriani.

Sori, tämä on osittain tosi ot varmasti.

Tsemppiä AP:lle.

kirjosieppo