Onko tämä nyt eron hetki?

Ehdottaisin erilleen muuttamista ilman parisuhteen lopetusta. Voi virkistää suhdetta tai tehdä eron helpommaksi. Miten olette yrittäneet parantaa suhdetta? Minun mielestä ihan ok suhteen eteen kannattaa taistella jos se joskus on ollut hyvä suhde - usein taantumat menee ohi ja suhde alkaa kukoistaa taas.

Varmuutta ei ole tullut vielä vuosi eron jälkeen eikä koskaan todennäköisesti tule olemaankaan. Ainoastaan se järjellä ajateltu varmuus, että parempi näin. Kauniit muistot tulivat vähän väliä pintaan, mutta vähitellen aloin huomata, että ne parhaimmat muistot olivat oikeastaan jo vuosien takaa ja ihan viime vuosilta ei ollut sellaisia asioita, jotka olisivat herättäneet tunteita. Joitakin muistoja sen sijaan hetkistä, jolloin ajattelin, miehen seurassa, että mitähän tässä enää teen. Seksikin toimi edelleen. Minä en tosin ollut se erosta päättävä osapuoli, mutta erota olisi pitänyt jo vuosia aiemmin, vaikka ei ollut esimerkiksi riitoja.

Kun sinulla on tuollainen mahdollisuus muuttaa yksin asumaan, se kannattaisi ehkä tehdä. Eihän sen tarvitse olla lopullista, mutta vaikeita aikoja, eron katumista yms. tulet varmaankin kokemaan, vaikka ratkaisu olisikin oikea.

Ehdotin miehelle, että jos tämä olisi vain kokeilu, mutta mies haluaa joko tai. Ja tietysti minun täytyy sitoutua asuntoon niin pitkäksi ajaksi kun työkaverini on ulkomailla eli parin kuukauden kokeilu ei onnistu.

Minullakin hyvät muistot on vuosien takaa, viime ajoilta nousee pintaan vain halu elää omaa elämää.

Yritimme korjata suhdetta pari vuotta sitte keskustelemalla, nyt meillä ei ole enää sellaista keskusteluyhteyttä. Emme riitele, mutta tuntuu että emme pääse syvälliseen keskusteluun lainkaan. Erityisesti mies on erittäin lukossa. Pariterapiasta on puhuttu, mutta minulla on ollut tunne etten enää halua ja jaksa edes yrittää. Ap

Ajattelitko sä tuhlata loppuelämäsi tilanteeseen, jossa et ole onnellnen? Et voi jäädä vain miestä miellyttääksesi. Se on sun elämäsi!

Et tuu saamaan miestä sinne pariterapiaan, joten ainoa vaihtoehto on ero. Ja kämppäkin on nyt helposti tarjolla, ilmeisesti vielä kalustettuna, niin tilannehan on aivan ideaali aloittaa oma elämä.

Uskalla luopua, sillä tilalle tulee rauhaa.

Aamusta päivä alkaa...

Mä tiesin silloin kun pohdinnan kuluessa ero alkoi kaikessa hankaluudessaan tuntua silti paremmalta kuin jatkaminen miehen kanssa. Mä prosessoin asiaa 2 vuotta, mutta lopulta se ajatus erosta tuntui vain helpottavalta.

"Pariterapiasta on puhuttu, mutta minulla on ollut tunne etten enää halua ja jaksa edes yrittää."

Eiköhän se vastaus ollut tässä. Jos et jaksa korjata asioita, niin ei kai se siitä sit enää parane.

Meillä molemmat oli pohtinut eroa omassa päässään. Kerran tuli baari-illan päätteeksi vuosisadan riita ja aamulla sanoin, että tämä oli tässä. Mieskin tuumaili, että niin oli. Asuttiin yhdessä vielä 3kk kämppiksinä. Meillä oli niin mukavaa se aika yhdessä, mutta vain ystävinä :) käytiin ero yhdessä läpi, välillä itkien ja välillä nauraen. Kuukausi sen jälkeen, kun muutin omaan asuntoon ja olin katselemassa stokkalla jotain sisustuskrääsää, iski todella voimakas mielihyvän tunne, kun tajusin olevani yksin ja pois suhteesta. Muistan sen tunteen vieläkin 6v myöhemmin.

Minä pohdin eroa aktiivisesti varmaan pari vuotta. Kävimme muutaman kuukauden ajan parinterapiassa, mutta ei sekään auta, jos rakkautta ei ole. En ole katunut eroani. Ei se helppoa ole, käytännön syistäkään.

Mielestäni huonoon suhteeseen ei kannata jäädä. Jos tilanne on jo vuosia jatkunut tuollaisena eikä mies halua hakea apua parinterapiasta, aika vähän on tehtävissä. Mieti, mitä elämältäsi ja parisuhteeltasi haluat. Saatko niitä asioita nyt? Jos et, voisitko saada niitä jonkun toisen kanssa? Sovitteko ylipäätään yhteen miehesi kanssa? Minulla ja miehelläni ei esimerkiksi ollut mitään yhteisiä harrastuksia. Riitelimme myös toistuvasti mieheni alkoholin käytöstä, joka oli mielestäni liian runsasta.

Olen nyt uudessa parisuhteessa minulle paremmin sopivan ihmisen kanssa. Vaikka välillä ikävöin exääni ja muistelen niitä hyviä asioita, joita meillä oli, koen kuitenkin tehneeni oikean päätöksen, kun erosin.

Vierailija kirjoitti:

Ehdottaisin erilleen muuttamista ilman parisuhteen lopetusta. Voi virkistää suhdetta tai tehdä eron helpommaksi. Miten olette yrittäneet parantaa suhdetta? Minun mielestä ihan ok suhteen eteen kannattaa taistella jos se joskus on ollut hyvä suhde - usein taantumat menee ohi ja suhde alkaa kukoistaa taas.

Meillä sovittiin erilleen muutosta ja kiirettä tehdä päätöksiä ei pitänyt olla. No, kuinkas kävikään? 9. vrk ja exä ilmoitti, että eroaa minusta. Kaksi isoa syytä siihen, rakkaus meillä oli. Tai minulla ainakin. Toivotaan, että exä teki kaikin puolin oikean päätöksen, kun hätiköi.

Muistan kun elin ex-mieheni kanssa ihan samanlaista arkea. Ei seksiä, ei läheisyyttä,ei puhetta ja asuttiin eri huoneissa viimeinen vuosi. Yhteinen lapsikin meillä on. Harkitsin eroa pitkään ja välillä huomasin toiveajattelevani että kyllä asiat tästä muuttuu paremmaksi, saatiin pari kertaa puhuttua erosta ja mies lupasi aina yrittää mutta mitään ei tapahtunut koskaan. Ex-mies ei tehnyt kotitöitä, hoitanut lasta tai muutakaan, kävi töissä ja omissa harrastuksissaan sekä näki omia kavereitaan. Minun arkeni kului omissa töissäni, kodin pyörittämisessä ja näin kyllä äitikavereitani mutta aina lapsen kanssa, omaa aikaa ei ollenkaan. (paitsi työaika) Harrastuksia ei yhtään. Jossain vaiheessa pinnani katkesi, ilmoitin että nyt saa riittää ja laitoin eropaperit, hän otti asian hyvin tyynesti ja alkoi samantien seurustelemaan nykyisen tyttöystävänsä kanssa. (ei sentään ollut sama nainen jonka kanssa petti minua) Muutin pois ja kuinka ollakaan, löysin nykyisen mieheni sattumalta. Hän on täysin eri tavalla mukana perhe-elämässä. Hoitaa lasta ja hoitaa oman osuutensa kotitöistä, muutenkin meillä sujuu perhearki kivuttomasti kun kumpikin tekee oman osansa ja näkee vähän vaivaa toisen eteen. Suosittelen samaa sinullekin, kannattaa ehkä asua erillään vähän aikaa ja katsoa miten asiat alkaa sujumaan. 

Mietin eroa useita vuosia. Yhtenä päivänä vaan napsahti, kun mies oli taas jäänyt yöllä kännäämään ja rymisteli kotiin aamuyöstä sammumaan. Ei se ollut sen kummempi kerta kun mikään aikaisempikaan, minä vain yhtäkkiä tiesin että minulle riitti, en kestä enää yhtään tällaista kertaa, ja minä lähden nyt.

En ole hetkeäkään toivonut että en olisi eronnut. Surua ja katumusta olen tuntenut, ja kaivannut niitä hyvä hetkiä. Sitten aina muistan, että hyvistä hetkistä on monia vuosia aikaa, ja ne loppuvuodet olivat hirveitä.

Minäkin muistan sen valtavan helpotuksen tunteen, kun se oli ohi. Ihan kuin olisi saanut taas hengittää vapaasti.

Ei kaikki parisuhteet kestä koko elämää, ja se on ihan ok. Ei se poista sitä, että oman aikansa se oli ihan hyvä suhde. Jokin siinä vaan ei kestänyt aikaa, ehkä ihmiset muuttui hiljakseen, ja eri suuntiin. Ehkä jotkut asiat hiersi alusta asti, ja lopulta loppuu jaksaminen niiden sietämiseen.

Elämä jatkuu eikä kukaan sinua moiti että erosit. No, exä ehkä vähän aikaa, mutta hänelläkin se menee ohi.

Jos tunnet noin vahvasti että haluat pois, niin mene. Kun olet pari kuukautta saanut olla rauhassa, näet paremmin etäältä, mitkä asiat oli huonosti. Jos ne oli asioita jotka voi korjata, voitte yrittää korjata ne ja palata yhteen. Voi myös olla, että tajuta että ne oli asioita joita ei korjata millään. Etäisyys tekee hyvää.

Huonoon suhteeseen ei kannata jäädä. Yksinkin on parempi.

Teidän parisuhde ei ole toiminut vuosiin ja olette kuin kämppikset eikä oikein halua ole enää edes yrittää.

Nyt sinulle tarjotaan helppoa ratkaisua kun asuntokin olisi valmiina. Jos olisin sinä niin ottaisin asunnon.

Sinun pitää nyt vain uskaltaa elää eikä roikkua huonossa suhteessa. 

Vierailija kirjoitti:

Teidän parisuhde ei ole toiminut vuosiin ja olette kuin kämppikset eikä oikein halua ole enää edes yrittää.

Nyt sinulle tarjotaan helppoa ratkaisua kun asuntokin olisi valmiina. Jos olisin sinä niin ottaisin asunnon.

Sinun pitää nyt vain uskaltaa elää eikä roikkua huonossa suhteessa. 

Tämä. Sinulle on nyt tarjottu se 'merkki' (se asunto) jostain ylemmältä taholta että on aika erota.

Jos olette olleet vaikka 10 vuotta onnellisesti yhdessä ja nyt on pari vuotta mennyt huonommin, niin suosittelen pariterapiaa. Jos suhteenne on kestänyt hyvänä muutaman vuoden ja nyt vuosia ollut huono ja sinua ei kiinnosta korjata asioita, niin ero on varmasti helpoin ratkaisu.

Me muutettiin asumuseroon ensin. Nähtiin pääasiassa viikonloppusin, vietettiin laatuaikaa. Mentiin myös pariterapiaan. Samat ongelmat jatkuivat, emme osanneet keskustella tärkeistä asioista, miehellä oli veto omiin harrastuksiinsa yms. Roikuttiin varmaankin hyvien muistojen takia. Eroaminen oli ehkä helpompaa asumuserosta käsin. Molemmille oli alkanut muodostumaan jo oma elämä ja arki. Aloitin aika pian tietoisesti uusia harrastuksia, tapaamaan vanhoja ystäviä, otin koiran jne. Toisaalta toistemme suhteen oli katsottu kaikki loppuun asti. Vieläkin kaipaan välillä hyviä aikojamme. Siltikin olen varma, etten enää palaisi. Viimeiset vuodet olin kotona henkisesti kuollut ja ahdistunut. Olen nykyään paljon onnellisempi, vaikka en ole uutta kumppania löytänyt.

Tsemppiä ja voimia sinulle. 

Kiitos kaikille kommenteista. Olen aamupäivän miettinyt ja kun ajattelin että kaikki jatkuisi samanlaisena kuten tähänkin asti, niin tuli vahvasti sellainen tunne, etten sitä ainakaan halua. Niinpä ilmoitin ottavani asunnon eli se on menoa nyt. Ilmoitin myös miehelle ja keskustelimme n. tunnin. Mies ei tykkää ajatuksesta, mutta ei nyt suuttunutkaan.

Toivon todella, että tein oikean päätöksen. Tällä hetkellä tuntuu siltä kyllä. Vuosien jahkailu on päättynyt. Asuntoon pääsen muuttamaan jo kahden viikon päästä. Vaikein edessä eli vielä täytyy lapsille kertoa. Ap

Tsemppiä ap. Itse olin vastaavassa tilanteessa viitisen vuotta sitten. Päätös oli lopulta aika helppo, kun sitä oli useamman vuoden pyöritellyt ja lopulta antoi itselleen luvan harkita eroa yhtenä vaihtoehtona ahdistavaan tilanteeseen, jossa olin onneton ja hukannut itseni täysin. Käytännön järjestelyt menivät helposti, asian henkinen työstö alkaa nyt olla loppusuoralla (syyllisyys lähinnä lasten takia ja eronneen ihmisen identiteetin hyväksyminen), mutta katunut en ole. Olen taas oma itseni ja löysin eron jälkeen uuden ihanan miehenkin, vaikka olin täysin valmis olemaan mieluummin vaikka loppuelämän yksin kuin exän kanssa.

Mä aloin seurustella 13-vuotiaana samanikäisen pojan kanssa. Kavereilla vaihtui tyttö- ja poikaystävät niin kuin teini-iässä yleensäkin, mutta me oltiin ne kuuluisat paita ja peppu. Jossain vaiheessa huomasin, ettei meistä edes puhuttu erillisinä ihmisinä, oli vain X ja Y. Tuskin kenellekään tuli mieleen, että me eroaisimme joskus.

24-vuotiaana aloin ajatella, että tää ei johda mihinkään. Me oltiin oltu 11 vuotta yhdessä, mutta kaikki vain junnasi paikallaan. Mulle tuli sellainen olo, että me ei tulla ikinä tekemään seuraavaa siirtoa (yhteinen koira, omistusasunto, kihlat, häät tai lapset). Jos jatkamme yhdessä, niin me asutaan vielä viisikymppisinäkin tässä samassa hemmetin vuokrakaksiossa.

25-vuotiaana mies lähti jatko-opintoihin toiselle paikkakunnalle. Tapasimme joinakin satunnaisina arki-iltoina ja aina viikonloppuisin. Mä ajattelin, että tää on varmaan se juttu, mikä pelastaa suhteemme, kun ei nähdä jatkuvasti, vaan voi ikävöidä ja odottaa toista. Sellaista vaan ei tullut. Mun mielestä oli ihanaa olla yksin ja kun mies tuli kotiin, se vain ärsytti. Me ei koko suhteen aikana riidelty juurikaan, mutta yks viikonloppu oli yhtä tappelua. Silloin tiesin, että tää oli tässä. Pari kuukautta siitä mies muutti pysyvästi opiskelupaikkakunnalleen.

Aluksi tuntui helpottavalta ja ihanalta. Mulla oli jäänyt joku osa nuoruudesta vähän elämättä, joten kävin baareissa ja tapasin uusia ihmisiä. Jossain kohtaa tuli kuitenkin hemmetinmoinen ikävä. Ei sitä parisuhdetta, mutta sitä parasta kaveria, jonka kanssa olin kasvanut aikuiseksi. Koska se ihminen oli ainut, joka tunsi mut läpikotaisin ja hänelle teki mieli kertoa jotain juttuja, koska tiesin, että vain hän olisi ymmärtänyt.

Nyt, 7 vuotta myöhemmin, oon onnellisesti naimisissa, mulla on lapsi, koira ja oma koti. Siltikin tulee mieleen joskus jossain tilanteissa, että voi kun voisin soittaa sille ensimmäiselle poikaystävälleni, koska se ymmärtäis tän heti tai sitä naurattais tää juttu. Me oltiin puheväleissä vielä vuosi eron jälkeen, mutta kun hän löysi uuden tyttöystävän, välit meni poikki. Ymmärrän senkin, vaikka ei se kivalta tunnu. Joskus vaan on ikävä.

Sanoisin, että erota kannattaa silloin, kun huomaa, ettei tunne enää mitään sitä toista kohtaan. Jos ei ole ikävä, kun olette erossa eikä oikein edes kiinnosta, että mitä se toinen tekee.

Vierailija kirjoitti:

Ehdotin miehelle, että jos tämä olisi vain kokeilu, mutta mies haluaa joko tai. Ja tietysti minun täytyy sitoutua asuntoon niin pitkäksi ajaksi kun työkaverini on ulkomailla eli parin kuukauden kokeilu ei onnistu.

Minullakin hyvät muistot on vuosien takaa, viime ajoilta nousee pintaan vain halu elää omaa elämää.

Yritimme korjata suhdetta pari vuotta sitte keskustelemalla, nyt meillä ei ole enää sellaista keskusteluyhteyttä. Emme riitele, mutta tuntuu että emme pääse syvälliseen keskusteluun lainkaan. Erityisesti mies on erittäin lukossa. Pariterapiasta on puhuttu, mutta minulla on ollut tunne etten enää halua ja jaksa edes yrittää. Ap

Mies haluaa joko tai. Mitä sinä itse haluat?

Jos sinun on mentävä niin sitten sinun on mentävä. Elät omaa elämääsi. Mies elää omaansa. Ehkä se yhteinen maksa oli tämä. Lähde ja katso sitten. Vankilaan ei kannata jäädä, kun ei ole sinne tuomittu.