Suojeletko vanhempiasi - salailetko asioitasi, etteivät he huolestuisi?

En koe että parisuhde asiani kuuluvat vanhemmilleni en oikeastaan ymmärrä miksi veriarvonikaan kuuluisi.

Käsittelen parisuhdeongelmani mieheni kanssa en vanhempieni, ensimmäinen merkki aikuistumisesta.

Suojelen lähinnä itseäni kertomalla asioitani rajatusti. Aina en ole tätä ymmärtänyt. niinpä äiti muistelee vieläkin teini-iän kertomuksiani, tyyliin etkö sinä muista kun... joo en muista.

Oma ikä jo 50 v. :D ... äiti vasta 75 v.

Mulla se menee tyyliin, että vanhemmat ei tiedä, että mitä minä harrastan. Tai että minulla on jalka murtunut. Tai että lapsella on diagnosoitu häiriö, johon saa terapiaa. Luulen, että aika moni kertoisi tuollaiset asiat vanhemmilleen, mutta minä en. Asutaan kuitenkin lähekkäin ja ollaan normaaleissa väleissä. Ap

Olen ruvennut tekemään sitä nyt viime aikoina koska en jaksa sitä jatkuvaa neuvomista, voivottelua, holhoamista joka ei pysy normaaleissa rajoissa vaan menee aina yli...Niinpä olen tiukentanut yksityisyyttäni koska en keksi mitään muutakaan keinoa enää tähän tilanteeseen.

Parisuhdeasioista en ole koskaan kertonut mitään, tosin niissä ei ole mitään kummallista ollutkaan. Terveysasiat ruoditaan kyllä perin pohjin puolin ja toisin, jaellaan neuvoja, tulkitaan tuloksia, googletellaan diagnooseja ja suositellaan lääkäreitä.

Mielenkiintoinen näkemys, että välit ovat "normaalit", jos harrastusta, lapsen diagnoosia tai murtunutta jalkaa pitää salailla. Kuitenkin aika perusjuttuja mielestäni, ja voisin kuvitella, että olisi vaikea elää paljastamatta noita asioita vahingossa, jos kuitenkin näette/puhutte usein! Miten kuvittelet vanhempiesi reagoivan, jos kertoisit heille noita "salailemiasi" asioita?

Itse jätän paljon asioita kertomatta, koska uskon, että vanhempien suhtautuminen aiheuttaisi lisää pahaa mieltä tai vähentäisi iloani. Harmikseni meillä on melko viileät välit ja tapaamme harvoin.

Mä teen hiukan eri syistä. Mun vanhemmat, erityisesti äiti, puskivat meitä lapsia hankkimaan hyvän koulutuksen, tekemään paljon töitä ja hankkimaan uran; naisen pitää kyetä elättämään itsensä ja lapsensa.

Näitä kaikkia olemme sitten tehneet ja hyvin pärjänneet. Mutta vanhempani eivät jotenkin ymmärtäneet, että se tarkoittaa sitten sellaisia asioita, että meillä on varaa matkustaa ja ostaa kaikenlaisia asioita mikäli tarpeen. Käyttää erilaisia palveluita tarpeen mukaan jne. Mun vanhemmat eivät myöskään ymmärrä, että välillä töissä joutuu tekemään pitempää päivää tai matkustamaan ja se vaatii tietty veronsa.

Mä en keskimäärin kerro lyhyistä työmatkoista ollenkaan mun vanhemmille, koska se johtaa keskusteluihin miten mun puoliso pärjäämasten kanssa, hänen työmatkoistaan en kerro ellei ole aivan pakko. Samoin en kerro raha-asioista mitään, koska se johtaa välittömään pelkoon meidän lähestyvästä konkurssista jos mainitsen käyttäneeni rahaa johonkin vähän isompaan hankintaan; tyyliin pesukone, uudet verhot tai lomamatka. Tarkoitan siis niin, että jos kerron meidän lähtevän Lappiin/Kanariallet s hiihtolomalle, niin heti seuraava huoli on, että riittääkö rahat.

Samoin kaikki lasten positiivisetjutut, leirikoulut, harrStusreissut jne pitää kertoa jotenkin tosi varovasti ja mieluiten jälkikäteen. Mun vanhemmat pelkää kaikkea tavanomaisesta arjesta poikkeavaa. Mun vanhemmat pelkää jos tietävät mun ajavan autolla pitempää matkaa myöskin, en ole holtiton kuski enkä ole ajanut kolaria ikinä. Ajokortti on mulla ollut kohta 25 vuotta. Pitempi matka on tässä yhteydessä yli 100 kilsaa. Jos äitini tietää mun ajava. Helsingistä Turkuun, niin hän ei saa rauhaa ellen lähetä hänelle tekstariA ettäolen perillä.

Mutta meillä oli sama lapsena. Mummulle kerrottiin säädeltyä totuutta. Mä en tiedä mistä toi ylenmääräinen hössötys ja huolehtiminen johtuu.

En kerro mitä minulle oikeasti kuuluu, että minulla ei ole mitään meneillään, ei mitään suunnitelmia, haaveita tai tavoitteita.

Olen ollut masentunut lapsesta asti, aika tarkalleen siitä lähtien kun vanhemmat erosivat. Haluan kai suojella vanhempiani huolelta ja syyllisyydentunteelta, antaa heidän ajatella että asiat menivät ihan hyvin. Kun ei mitään tapahtunutta enää muuttaakaan voi.