Lue keskustelun säännöt.
Onko kenelläkään ollut kolmenkympin kriisiä?
25.02.2006 |
Vai olenko ainoa... Musta tuntuu välillä että pää hajoaa. Kotona on kaikki ihan ok, on ihana lapsi ja mies. Töissä on kivaa.
Jotenkin vaan on tullut sellainen kamala menovaihde, tosi levoton olo. Että tässäkö se nyt on, olen aikuinen, äiti... iso vastuu mutta silti välillä mieli kuin teinitytöllä. En tiedä tajuaako kukaan mitä tarkoitan... Tää on vaan tosi vaikeaa kun ei oikein kenellekään voi puhua asiasta. Mitään vikaa ei elämässä ole, mutta silti on ei-kaikki-hyvin-olo. Toisaalta tekee mieli olla kotona ja toinen lapsikin olisi tervetullut jossain vaiheessa. Mutta silti on sellainen olo kun saisi karata arkiympyröistä vähäksi aikaa ja viettää sinkkuelämää ilman valvoitteita. Arki tuntuu vievän kaiken ajan, parisuhdekin on jäänyt vähemmälle huomiolle vaikka mies ihana onkin.
Kertokaa jos on kokemuksia ja miten olette selvinneet " kriisin" yli..
Kommentit (6)
ja kieltamatta on ollut mielessa valilla sellainen etta voi kunpa saisin kokeilla " vanhaa elamaani" vaikka paivan verran...
Kaveri myos erosi hiljalleen ja hanella on uusi mies jo nyt ja se on mietityttanyt. Olen kuitenkin ihan tyytyvainen elamaani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tarvitset vain noin yleensä aikaa itsellesi, päästä toteuttamaan itseäsi, vähän tuulettumaan. Yritä järjestää itsellesi ihan omaa aikaa ilman että lapset ovat mukana, lähde kavereidesi kanssa vaikka viikonloppulomalle? Se saattaa pelastaa isommalta kriisiltä silloin kuin olo on tuollainen.
Mies on onneksi sen verran ymmärtäväinen elämän päälle, ettei kavahda vaikka mulla onkin omia menoja yhtäkkiä enemmän kuin laki sallii. Siinä mulle eräs seikka, miksi haluan kuitenkin rakastua häneen vielä palavasti. Vahva sitoutuminen löytyy taustalta.
Mutta siihen asti nautitaan levottomista jaloista ap! ;)
Olin seurustellut jo iät ja ajat saman miehen kanssa ja naimisissakin jokusen vuoden ehdin olemaan, kunnes...
Siis ihan törkee meno kausi iski!!
Ja halu kokeilla yksin oloa, iskeä miehiä ja olla vaan, pitää hupia. Vaan kun olin kuitenkin sitoutunut, jne...
Mulla polte (ja tympiintyminen kilttiin mieheen) vei voiton. Me erottiin vaikkei mies meinannu sitä alkuun millään ymmärtääkään.
Sitten mä menin. Pidin hauskaa ja olin " huoleton" .
Kyllästyin siihen tosi pian ja tapasin ihanan mieheni jonka kanssa ollaan pärjätty ihan arkielämässäkin, ei vaan bile meiningeissä. Niin, siis uusi mies.
Nyt oon rauhallinen ja seesteinen 34v suurperheen onnellinen äiti.
Olen miettinyt näitä asioita paljon mutta kun ei voi oikein kenellekään puhua niin tuntuu että ajatus vaan kiertää kehää. Kotona on siis kaikki hyvin, ehkä liiankin. Ajattelin ensin että taidan olla vaan kiittämätön mutta kaipa silloinkin on välillä oikeus miettiä että mitä jos asiat olisivat toisin... Omaa aikaa ei juuri ole, sitä pitäisi tosiaan raivata itselle enemmän. Ja hyväksyä se että tässä ollaan aikuisia ja hörhöttelyt ovat historiaa. Olen kuitenkin ihanan lapsen äiti! :)
Tai sitten olen vielä kuusikymppisenäkin vaan aivan hulvaton menohiiri... Lisää kommentteja saa laittaa!
mulla taas kaikki tuntuu olevan koko ajan päin persettä ja nyt tän vuoden ollut ihan mahdoton olo kun en haluis olla yhtään kotona ja haluisin elää YKSIN! Täytän kyllä " vasta" 25.