Mies ei pysty myöntämään mitään virheitään?

Apua! Onko kenelläkään vastaavaa kokemusta? Uudella miehellä on muutama outo piirre, jotka hämäävät rajusti. Jotain itsekeskeisyyttä on, ja epäilin aikani, että onko tämä joku narsisti vai hä. Mutta nyt tuntuisi, että ongelma paikallistuu juuri tähän asiaan. Eli vaikka mies tekisi miten selkeän virheen, ei myönnä mitään ja alkaa syytellä minua ties ja mistä. Eli puolustautuu ihan överinä.

Tänään tuo toi kahvipannun sänkyyn. Halusi että saan tuoksun nenään, joten kuuma pannu tuli vain lähemmäs vaikka se jo koski paljaaseen käsivarteeni. Eli jonkinlainen ajattelemattoman esiteini-ikäisen virhe, mutta mies on tukevasti keski-iässä ja älykkäänpuoleinen. Tulin kahvipöytään monttuaukisena, ja vieläkin, tuo otti pannun keittimestä oikotietä paljaiden reisieni yli kaataakseen kuppiinsa, eli minkäänlaista ajattelutoimintaa ei ollut herännyt siitä, mitä kuuman pannun kanssa kannattaa tehdä ja mitä ei.

Ei sillä käsittääkseni kuitenkaan mitään varsinaista rakenteellista vikaa pitäisi päässä olla, jos ei lukihäiriötä lasketa. Voiko se vaikuttaa jotenkin tällaistenkin asioiden hahmottamiseen? Tuijotin sitä viisi minuuttia aivan hämmentyneenä, ja vastaukseksi sain kaikenlaista kiertelyä ja syyttelyä. Että kun ei ymmärretä hänen hyvää tarkoitustaan, itsekin viet kahvikuppia sohvalle ja kaikkea kummaa (niin, siinä on maitoa eikä se siis ole kuuma), ja ei se pannu nyt niin kuuma ole edes, jotain viiskyt astetta. Yritti tehdä numeroa siitä, miten pelottava olen kun silleen riehaannun tyhjästä, mutta ei oikein sentään kehdannut kunnolla yrittää sitä temppua. Tätä jekkua tuo yleensä käyttää näissä tilanteissa, mutta olen alkanut kampittaa sen hankkeen kun kokemusta on ruvennut kertymään. Ensimmäisillä kerroilla olin aivan sokissa, kun sain syyt päälleni hänen virheestään.

Nyt se sentään kymmenessä minuutissa pontevasti tuijotettuna myönsi tehneensä virheen ja ettei enää koskaan tuo kahvipannua sänkyyn. Mutta niin vaikeaa se oli, että ulos tuo lähti ja luultavasti miettii siellä, miten vaikea minua on miellyttää. Tätäkään ei olisi tapahtunut, ellei aiheesta olisi jo keskusteltu aiemmilla kerroilla. Varsinaista anteeksipyyntöä on turha odottaa, sellaista en ole vielä saanut mistään asiasta, vaikka aihetta olisi ollut. Jotenkin se olisi kai kurkun paljastamista leijonalle.

Sanokaa nyt, etten ole yksin ongelmineni. Mikä hitto sitä vaivaa? En uskalla kysyä sen sisaruksilta, mistä on kysymys. Se tuntuisi epälojaalilta, ja saattaisin joutua heidän puolueeseensa, jos heillä on vastaavia kokemuksia. Jotenkin mies kokee olevansa perheen musta lammas, enkä ihmettele jos tällaista ongelmaa on tosissaan hänellä. Kasvatus on ollut isän puolelta jotenkin ankaraa, ja isä ei ole myöntänyt virheitään koskaan. Onko tässä nyt peritty pelkkä asenne vaiko joku ihan rakennevikakin?