Uskotteko te sitoutumiskammoon?

Tottakai uskon. Kaikki on kiinni omasta tasapainosta ja siitä onko valmis. Myös se rakastuminen

Uskon.

Asia on juuri niin kuin ap sanoi: ihminen uskaltaa sitoutua, kun rakastuu. Mutta oletko ap ajatellut, että kaikki eivät uskalla rakastua? Vaikkapa hylkäämisen pelossa vaikeiden lapsuuden kokemusten jälkeen.

Voihan sitä olla vaikka ihastunut mutta elämäntilanne, edelliset pettymykset ja vaikka mikä muu voi jarrutella.

Uskon, koska itse olen sellainen.

Exäni teki minusta todella varautuneen enkä uskalla edes antaa parisuhteelle tilaisuutta. Torjun ihmiset samantien ennenkuin annan itselleni tilaisuuden rakastua, koska en halua enää ikinä joutua siihen tilanteeseen missä olen ollut jo ollut.

Edelleen olen sitä mieltä että rakastumiseen ei voi vaikuttaa. Paitsi jos ei enää koskaan tapaa yhtäkään ihmistä, eli erakoituu.

Vierailija kirjoitti:

Tottakai uskon. Kaikki on kiinni omasta tasapainosta ja siitä onko valmis. Myös se rakastuminen

Tämäkin on kyllä totta, vaikka muutoin olenkin Ap:n kanssa samoilla linjoilla.

Uskon. Pelkään itse sitoutumista ja parisuhteita huonojen kokemusten jälkeen, olen torjunut miehiä vuosikausia. Ei ole väliä millainen mies on, en enää altista itseäni pettymyksille parisuhderintamalla.

Mielestäni ap on ihan oikeassa. Ihan kivan vuoksi ei tosiaan halua luopua omasta mukavuudestaan. 

Kyllä uskon. Mun miesystäväni oli sitä ja tavallaan vähän edelleenkin. Taustalla "epätoivoinen, saavuttamaton" rakkaus, jonka jälkeen on ajatellut, että kukaan nainen ei kelpaa. Seurusteli 24-29-vuotiaana 5 vuotta, mutta sitten erosi silloisesta naisesta, kun tämä olisi halunnut perustaa perheen ja mennä naimisiin. Tiesi, että ei halua tähän naiseen sitoutua, joten erosivat.

Me alettiin seurustella, kun mies oli 33v. eli oli ollut 4 vuotta yksin. Ei edes mitään pientä säpinää välissä. Mies ei ollut etsinyt mitään, ei tehnyt aloitteita. Minä tein aloitteen. Ihan puhtaasti seksisuhteeseen houkuttelin. Vuosi meni näin, seksiä, ei muuta yhdessäoloa kuin satunnaisesti. Viestiteltiin kuitenkin paljon. Vuoden päästä kysyin, että aletaanko oleen kunnolla. Sopi. Mies ei tosin luvannut mitään, suoraan sanoi, ettei ole rakastunut, eikä usko ikinä olevansakaan.

Mutta näistä lähtökohdista sitten aloitettiin, avoimilla korteilla. Reilun vuoden vuoden oikean yhdessäolon jälkeen huomasin, että mies alkaa avautua. Rakastua? Oli höpsö ja hullaantunut. Osti lahjoja ja huomioi todella paljon. Oli mustasukkainen ja piti lähellä. Alkoi puhua luottavaisesti tulevaisuudesta.

Nyt ollaan kokonaisuudessaan oltu 3,5 vuotta yhdessä, joista 2,5 vuotta virallisesti seurusteltu. Nyt mies puhuu avoimesti rakkaudestaan. On muhun sitoutunut, välittävä, huomioiva.

Joten kyllä uskon kammoon. Uskon myls siihen, että siitä voi päästä yli. En usko sakamaniskuun, vaatii kärsivällisyyttä. Luulen, että mun miehelle tärkeintä oli mun rauhallisuus ja varmuus. Mä en ole epäröinyt. Olen kertonut, että välitän. En liian usein, ahdistavasti. Olen niellyt välillä rakkauden tunnustuksia, että en ole liian ahdistava. Sitten yhtenä ihanana iltana ku nielin sen, silitin vain poskea ja suutelin, mies katsoi mua ja sanoi, että rakastaa ja on varma siitä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä uskon. Mun miesystäväni oli sitä ja tavallaan vähän edelleenkin. Taustalla "epätoivoinen, saavuttamaton" rakkaus, jonka jälkeen on ajatellut, että kukaan nainen ei kelpaa. Seurusteli 24-29-vuotiaana 5 vuotta, mutta sitten erosi silloisesta naisesta, kun tämä olisi halunnut perustaa perheen ja mennä naimisiin. Tiesi, että ei halua tähän naiseen sitoutua, joten erosivat.

Me alettiin seurustella, kun mies oli 33v. eli oli ollut 4 vuotta yksin. Ei edes mitään pientä säpinää välissä. Mies ei ollut etsinyt mitään, ei tehnyt aloitteita. Minä tein aloitteen. Ihan puhtaasti seksisuhteeseen houkuttelin. Vuosi meni näin, seksiä, ei muuta yhdessäoloa kuin satunnaisesti. Viestiteltiin kuitenkin paljon. Vuoden päästä kysyin, että aletaanko oleen kunnolla. Sopi. Mies ei tosin luvannut mitään, suoraan sanoi, ettei ole rakastunut, eikä usko ikinä olevansakaan.

Mutta näistä lähtökohdista sitten aloitettiin, avoimilla korteilla. Reilun vuoden vuoden oikean yhdessäolon jälkeen huomasin, että mies alkaa avautua. Rakastua? Oli höpsö ja hullaantunut. Osti lahjoja ja huomioi todella paljon. Oli mustasukkainen ja piti lähellä. Alkoi puhua luottavaisesti tulevaisuudesta.

Nyt ollaan kokonaisuudessaan oltu 3,5 vuotta yhdessä, joista 2,5 vuotta virallisesti seurusteltu. Nyt mies puhuu avoimesti rakkaudestaan. On muhun sitoutunut, välittävä, huomioiva.

Joten kyllä uskon kammoon. Uskon myls siihen, että siitä voi päästä yli. En usko sakamaniskuun, vaatii kärsivällisyyttä. Luulen, että mun miehelle tärkeintä oli mun rauhallisuus ja varmuus. Mä en ole epäröinyt. Olen kertonut, että välitän. En liian usein, ahdistavasti. Olen niellyt välillä rakkauden tunnustuksia, että en ole liian ahdistava. Sitten yhtenä ihanana iltana ku nielin sen, silitin vain poskea ja suutelin, mies katsoi mua ja sanoi, että rakastaa ja on varma siitä.

Mä en voisi ikinä olla tuollaisen miehen kanssa. Sitä vain koko ajan odottaisi sitä salamaniskua.