Kun on vaikeaa ja ei ole ketään joka lohduttaisi

Kukaan ei halua tunteitani, ei ole ketään niin läheistä... Kavereiden kanssa jos haluaa olla niin pitää olla itse pirteäksi tsemppautunut ensin. Joko mun surun tunteet torjutaan tai vältetään mua kokonaan (mitä en toisaalta ihmettele). Olisi kivaa jos joku ottaisi syliin itkemään vaikka joskus. Sanoisi, että voin olla olemassa tällaisena ja että kaikki voi kääntyä paremmaksi vielä.