Koska olet etäsuhteessa huomannut olevasi rakastunut?

Olen ollut nyt reilun puolisen vuotta etäsuhteessa kivan miehen kanssa. Käytännössä olemme saaneet järjestymään yhteisen viikonlopun (tai vaikka vain yön verran) 2-3 kertaa kuussa, muutoin tekstailemme pitkin päivää, soittelemme toisinaan. Yhdessä on tosi kivaa, vaikka emme tee mitään erikoista (tarkoitan, ettei tämä ole mikään "huvipuistosuhde", vrt. huvipuisto-viikonloppuisä...), hengaillaan yhdessä, laitetaan ruokaa, katsotaan leffoja, saunotaan, ollaan lähekkäin, tutustutaan. Kaikki tämä on oikein mukavaa ja mitä paremmin häntä tunnen, sitä enemmän hänestä pidän ja tunne vaikuttaa olevan molemminpuolinen. Olemme molemmat aika erakkoja ihmisenä, tykkäämme myös olla paljon yksin, josta syystä tämä järjestely on sopinut. Muutto kummankaan paikkakunnalle ei ole tietenkään toistaiseksi edes tullut puheeksi, molemmilla omat työmme ja harrastuskuviomme.

Pidän myös tästä hitaasta etenemisestä; aiemmissa muutamissa suhteissa olemme edenneet aika nopeasti, muuttaneet yhteen ja kaikki on ollut yhtä pinkkiä hattaraa, rakkaudentunnustuksia aika pian yms. Siinäkin mielessä siis tämä tuntuu hyvältä, kun järkikin toimii... Mietinkin, jos asuisimme samalla paikkakunnalla, olisiko tämäkin edennyt tai olisinko halunnut tämän etenevän jo nopeammin; olisinko enemmän ihastunut/rakastunut, haluaisinko suhteelta enemmän kuin nyt, kun etenemme tavallaan slow motionilla.

Toisaalta, "jo" puoli vuotta ollaan tapailtu, enkä edelleenkään tunne muuta kuin ihastumista miestä kohtaan. En todellakaan ole rakastunut enkä oikeastaan edes tunne häntä kovin hyvin, loppujen lopuksihan aika vähän yhteistä aikaa meillä on ollut kaksin. Tähän nyt ei sen kummemmin muutosta ole tulossakaan, vietämme kesälomatkin eri aikoihin. En kuitenkaan halua ajatella luopuvani hänestä, eikä sellainen ole siis ollut ajankohtaistakaan, en ole harkinnut enkä meinannut, nyt vain kävin miettimään että mitä hänestä oikein ajattelen.

Olen ensimmäistä kertaa etäsuhteessa niin en oikein osaa suhtautua ajatukseen, kun toisaalta tuntuu tosi hyvältä kaikki tämä ja oman tilan säilyminen, toisaalta tuntuu että mitään etenemismahdollisuutta ei olekaan. Ikää meillä on siis sen verran, että mitään varsinaista perheen perustamista emme ajattele, sen enempää emme ole mistään yhdessä asumisesta edes keskustelleet muuta kuin puolivitsinä. Kuitenkin ikävä raastaa näinä aikoina, kun emme tapaa, sitä haluaisi vaan olla lähellä, herätä viereltä ja mennä yhdessä nukkumaan; edes useammin, jos nyt ei yhdessä asuisikaan. Siitä syystä olisi kiva kuulla muilta etäsuhteessa olleilta/olijoilta, millainen parisuhteenne on ollut. Koska olet rakastunut, onko välimatka koitunut suhteen kohtaloksi, riittääkö loputtomiin nämä pari kertaa kuussa tapaamiset...?