Vierailija

Onko teillä ollut äiti joka toteutti äitiyttään nalkuttamalla tai arvostelemalla? Ajatuksena että lapsen pitää oppia miten tehdään, mutta tyyli lasta vähättelevä.
Kohdistuiko tämä myös isäänne?
Kiinnostaisi tietää miten koette lapsuutenne näin jälkikäteen, ja onko tuo nalkuttaminen vaikuttanut teihin ihmisinä millä lailla? Kiitteli olevanne rakastettuja lapsina, ja koetteko niin nyt? Millaiset välit vanhempiin teillä on nyt?
Jos voisitte aikuisina mennä takaisin lapsuutenne niin mitä sanoisitte äidillenne?
En hae mitään ääriesimerkkejä, vaan kokemuksia arjesta joka varmasti on tänäkin päivänä monille lapsille totta. Esimerkkejä vuorovaikutuksesta jossa korostuu ns. kuri ja ohjaaminen, eli jatkuvaa huolta läksyistä, pöytätavoista, pukeutumisesta, harrastamisesta jne, niin että negatiivista on huomattavasti positiivista enemmän, ja lapsi kokee toistuvasti ettei häneen olla tyytyväisiä.
Tai jos teidän vanhempienne parisuhde on ollut tuollainen, niin miten koitte sen?

  • ylös 4
  • alas 0

Kommentit (4)

Vierailija

Vielä nytkin, minun ollessa reilu kolmekymppinen, äitini yrittää ratkaista kaikki ongelmani päällepäsmäröinnillä ( autoni huollettiin virheellisesti -> käskee haastaa huoltoliikkeen oikeuteen ilman mitään selvityksiä mitä oikeasti tapahtui yms. jos en tottele niin uhkaa soittaa sinne itse). Hän vuosien takaa jo ennusti nykyiset ongelmani, mitäs olen niin saamaton. Tyydyn muka liian vähään, koska olen epävarma - sen takia miehenikin on kuulemma "hirveä rimanalitus". 

Rehellisesti sanottuna en vain jaksa häntä enää. Välillä jätän vastaamatta hänen puheluihinsa, koska hänellä on aina jokin vaade minua kohtaan. Jos en sitten tee täsmälleen kuten hän sanoo, alkaa huutorumba ja puhelinta joutuu pitämään kädenmitan päässä korvasta ettei kuuroutuisi. Silloin yleensä painan punaista. 

Välillä yritän saada häneen yhteyttä henkisellä tasolla, mutta meillä on niin erilaiset arvomaailmat, ettei se onnistu. Hän ei hyväksy lainkaan poikkeavia mielipiteitä, varsinkaan hänen sanoin minunkaltaiseltani "naiivilta, helpolta jyrättävältä". Vein hänelle eilen etukäteen äitienpäivälahjan 200km päähän, koska en pysty projektin takia irtautumaan töistä pariin viikkoon. Kiitosta en kuullut, olisi pitänyt tulla sunnuntaina kunnon lahjan kanssa...mikään ei kelpaa. Teki mieli heti eteisessä ottaa pakettini takaisin ja kaasutella kotiin.

Olen tyytyväinen elämääni, mieheeni, lemmikkeihini ja muihin sukulaisiini. Äitiini sen sijaan olen menettänyt toivoni. Olisi mukavaa, kun äidin kanssa voisi olla "normaalisti" eikä jatkuvan suurennuslasin alla, mutta olen hyväksynyt kohtaloni. Tiedämpähän mitä mahdollisten omien lasteni kanssa tekisin toisin. Tiedän, millainen äiti en itse halua lapsilleni olla.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Meillä oli juuri tuollaista. Olen vielä nyt aikuisenakin usein epävarma itsestäni ja osaamisestani. Johtuu varmaan siitä, että kun olin lapsi, minulle aina hoettiin, että tuo on liian vaikeaa, et sinä tuossa pärjää. Lähinnä sellaisista asioista joita äitini ei itse osannut. Esimerkiksi urheilu oli sellainen. Aina sanottiin että no voithan sinä harrastella mutta ei sinusta koskaan mitään muuta tule. Nyt aikuisena olen pärjännyt parissakin lajissa harrastesarjoissa jopa varsin hyvin, kun ensin pääsin eroon tuosta "et sinä jossa pärjää"-ajatuksesta.

En myöskään mielelläni kerro äidilleni asioita, joihin tiedän hänen suhtautuvan negatiivisesti. Eli nykyään melkein kaikkeen... Äitini on lisäksi myös syyllistämisen mestari, joten ei ole helppoa aina.

Vierailija

Minun äitini oli, ja on tuollainen. Tuntuu että pahemmaksi menee. Minä olen pärjännyt ihan hyvin, mutta olen itse joutunut löytämään oman arvoni. Löysin hyvän miehen, se on varmasti pelastanut. Minulla on epäonnistumisen pelko, uskon sen johtuvan siitä ettei kotona saanut epäonnistua.
Nykyään vähän säälin äitiäni, hän on ikääntynyt eikä suostu sitä myöntämään, hän odottaa vieläkin omaa palkintoaan siitä että on aina tehnyt kaiken "oikein", ja sen seurauksena elämä on ollut aika ilotonta. Kärsi, kärsi niin kirkkaimman kruunun saat. Nyt kun näyttää siltä ettei tuota kruunua tulekaan, niin äitini on ajoittain jopa sietämätön, kehuu itseään taukoamatta, ja on tullut kateelliseksi ja katkeraksi.
En lapsena tuntenut itseäni rakastetuksi, enkä tunne niin vieläkään. Olen asian kanssa kumminkin sinut, sillä tiedän että äitini ei parempaan olisi pystynyt, hän ei osaa rakastaa eikä kykene aitoon läheisyyteen ihmisten kanssa.
Minulla on itsellä ihania, läheisiä ja lämpimiä ihmissuhteita, ja avoin ja iloinen tunneilmapiiri kotona. Miehelläni on samantyyppinen lapsuudenkoti, ja olemme rakentaneet oman elämämme päinvastaiseksi.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla