Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kuoleeko omat vanhemmat aina liian nuorina?
04.05.2016 |
Tuli vain mieleeni, kun luin Maria Veitolan toetamuksen siitä miten isänsä kuoli liian nuorena kun oli "vasta" 7kymppinen ja olisi halunnut elämältä enemmän.
No, minun äitini kuoli 47v iässä jota edelsi n.4v sairaana olo ja viimeinen 1v oli sitä kuoleman ja helpotuksen odottelua. Minä koen erittäin vahvasti että äitini kuoli liian nuorena ja asiat todellakin jäivät kesken, niin hänen oma vanhemmuutensa (1 meistä lapsi oli vasta täyttänyt 15v) kuin isovanhemmuutensa kun ei ehtinyt paria vuotta kauempaa mummona lapsilleni olemaan.
Suren äitiä varmaan ikuisesti, taisi olla viimevkolla kun viimeksi tuli itku asian vuoksi, minä niin hirveästi toivoisin että voisin puhua hänelle, "ylpeillä" lapsistani ja että hän näkisi ja tietäisi millaisia nyt murrosikäiset lapseni ovat. Hän olisi niin niin kovin ylpeä ja onnellinen heistä.
Kommentit (9)
En minä mitään ole vertailemassa ja jokaisen suru on oma suru ja surunsa, ei niitä voi eikä saa vertailla. Mutta koska olen vain ihminen minäkin niin kyllä minä olisin mieluummin antanut äidin vielä elää n.20-25v ja kuolla silloin "7kymppisenä" kuin reilusti alle 5kymppisenä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No tässä vähän aikaa sitten seurasin yli satavuotiaan omaisia, jotka itsekin olivat jo kahdeksankymppisiä ja todella väsyneitä kulkemaan päivittäin isäänsä katsomassa (mutta kuitenkin halusivat tehdä niin).
Olivat kiitollisia ja helpottuneita sairaan ja aika sekaisinkin menneen vuodepotilaana olleen isän kuolemasta. vaikka todella sitä varmasti myös surivat.
Eivät todellakaan.
Tässä on jo parikymmentä vuotta odoteltu perintöjä, mutta porskuttavat kohti yhdeksääkymppiä täysissä voimissa.
Taidan kuolla enemmin!
Kaipa se on se tietty elämänkaari, jonka elämisen jälkeen vanhemman kuolema on helpompi hyväksyä ja sulatella. Lasten kasvattaminen aikuiseksi, lastenlasten kasvun seuraaminen, leppoisat eläkepäivät puolison kanssa. Harva varmaan ajattelee tuollaisen elämän eläneen n. 80-90-vuotiaan vanhempansa elämän jääneen jotenkin kesken, vaikka surisikin kovasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on ihan hyvä syy olla uhraamatta 20-30 vuotta elämästä lasten kasvattamiseen.
Olisi minun ainakin ollut helpompi hyväksyä, jos vanhempani olisivat kuolleet seitsemänkymppisinä eivätkä viisikymppisinä. Ikävä olisi silti varmasti ollut yhtä suuri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyään saattaa olla hämmentävän hyväkuntoisia yli 80-vuotiaita ihmisiä. Liikkuvat, matkailevat jne.
Arvelen, että heidän jälkikasvunsa saattaa ajatella, että äidin/isän elämä jäi kesken, jos yhtäkkiä hyväkuntoisena kuolee. Mutta tavallaan 'saappaat jalassa' ei ole välttämättä huono lähteä. Käymme vuosittain (hävettää, ettemme useammin) katsomassa miehen sukulaista, joka makaa samassa sängyssä, samassa huoneessa vanhainkodin kattoa tuijotellen vuodesta toiseen. Toivon, että voisimme nähdä myös hänen elämänsä arvokkaana (ja käydä vaikka nyt kesällä extrakerta vierailulla).
Alue: Aihe vapaa
Kuolevat. Vaikka oma isäni sairasti ja oli 5 vuotta äidin omaishoidon varassa ennen kuolemaansa 63-vuotiaana, häneltäkin jäi elämä kesken. Ei nähnyt lastenlastensa kasvavan, ei viettänyt eläkepäiviään yhdessä äidin kanssa. Ei nähnyt kaikkien lastensa menevän naimisiin.
Älä vain ala kenellekään vertailemaan, että nuorempana kuolleelta olisi jäänyt arvokkaampi elämä jäljelle.