Oisko neuvoja aikuiselle lapselle vanhempisuhteeseen liittyen?

Tilanne on siis lyhykäisyydessään se, että olen aikuinen yli 30-v. ainoa lapsi, jolla ei ole omia lapsia. Käyn vanhempieni luona kerran viikossa yhden yön yli ja lomilla vielä enemmänkin. Haluan toimia näin monestakin syystä: vanhemmat ovat minulle tärkeitä, meillä on yhteisiä harrastuksia jne. Mutta ongelmana on siis se, että heille tai enimmäkseen äidilleni ei tunnu mikään riittävän. Yleensä menen lapsuuden kotiini hyvillä mielin mutta lähden surullisena, kun olen minua on houkuteltu jäämään ja olen joutunut kieltäytymään, sellaista marttyyrityyliä tiedätte varmasti ("ei se viihdy meidän kanssa" jne.). Harmittaa, että ei osata arvostaa sitä mitä on, vaan melkein aina haikaillaan lisäjuttuja (en soita riittävästi, en kerro asioistani tai mitä milloinkin). Omituisinta tässä on se, että äitini äiti kohteli äitiäni aina samoin ja äiti monet kerrat harmitteli, että ei tunnu lainkaan kivalta. Miten hän ei näe, että tekee itse ihan samaa? Olen joskus vuosia sitten yrittänyt asiasta puhua, mutta ei sillä ollut oikein vaikutusta. Olen hyvin herkkä enkä oikein osaa pistää hanttiin. Siitä tulisi vielä huonompi fiilis. Siitä olen kuitenkin pääsääntöisesti pitänyt kiinni, että en ole taipunut näihin marttyyritaivutteluihin. Haluan omaa aikaa, josta en halua raportoida kenellekään. Aiemmin olin avoimempi, mutta sain paljon vähättelyä valinnoistani (äidiltäni), joten nyt saatan jopa keksiä valkoisia valheita, miksi en voi esim. jäädä pidemmäksi aikaa. Voiko tälle tilanteelle tehdä mitään vai pitääkö vain sietää ihmissuhteisiin kuuluvana haasteena?