Lue keskustelun säännöt.
Kellään kokemuksia vanhuksista? Äitini sekoilee mutta en tiedä että miten paljon.
08.04.2016 |
Åitini on ikäisekseen (80 v) terve, ikänsä elänyt terveellisesti, ilman mitään suurempia vaivoja elelee omassa asunnossaan. Kotona käy kyllä palvelu tuomassa ja tarkistamassa lääkkeet. Muuten hän mielestäni toimii hyvin ja on kovin aktiivinen. Suorastaan hysteerisen aktiivinen. Eli hänen luonaan käy jatkuvana virtana ystäviä kylässä. Vanhojen tuttujensa lisäksi hän on hankkinut itsellee ystäväpalvelusta jonkun joka käy myös.
Nyt tuntuu että hän jotenkin esiintyy tai on täysin erilainen persoona eri ihmisille.
Meitä sisaruksia on useampia ja meistä tässä tuntuu että on täysin erilainen meille jokaiselle. Hänellä on eri rooleja. Toisille hän on kovin iloinen ja reipas, toiselle pahantuulinen kiukuttelija, yhdelle esittää välinpitämätöntä.
Ja sille, joka asuu lähimpänä on hän enemmän ja enemmän takertuva.
Miten pitkälle tuommoinen vanheneva ja heikkenevä vanhus voi mennä esim. teeskennellssään jotain että hän saisi haluamaansa huomiota. (Jota hän siis on vailla koska kuvittelee olevansa kamalan yksinäinen. Mitä ei siis ole.) Miten pitkälle vanhus voi mennä manipuloinnissaan?
Anoppini on kuollut jo vuosia sitten, mutta muistan miten hän viritti mieheni ja ainoan lapsensa hermot aivan äärimilleen järjestämällä jos jonkinlaista kohtausta ja draamaa. Vaikka muorilla fysiikka petti eli liikuntakyky rajoittui, niin järki pelasi kyllä. Hän teki mielellään näitä ihmeellisen-dramaattisia soittoja miehelle juurikin viikonlopun alkaessa että "Nyt minä sitten olen täällä. Tule heti hakemaan minut pois täältä" : Ei tiedetty että missä on miksi, oli terveyskeskuksessa. Oltiin miehen kanssa aika kaukana matkalla aivan toiseen suuntaan. Ikinä ei tiennyt että mistä tuulee kun hänestä oli kysymys.
Onko tämmöiset ylesiä vanhuksilla? Muuttuuko ne järestään erilaisiksi persoonaltaan kuin joskus nuorempana?
En tiedä mikä äidin kunto nyt oikeesti on. Missään nimessä mikään suoraan kysyminen ja puhuminen ei tule tässä perheessä kysymykseen. Sitä ei ole koskaan harrastettu eikä tulla harrastamaan vieläkään.
Kommentit (10)
Ai että mitenkö pitkälle voi vanhus mennä saadakseen tahtonsa läpi? No meidän tapauksessa useita kertoja niin pitkälle että lanssilla vietiin piipaa-piipaa täydessä hälytyksessä sairaalaan kun oli sydänkohtaus päällänsä.
Paitti ettei ollut. Sieltä se jumankauta kärrättiin taksin takapenkillä samana päivänä (??) takaisin kotiin. Ei tätä voisi sanoa, mutta johan tästä on vuosikausia kulunut: toivoin totisesti monta kertaa, että toivottavasti se nyt sitten saa sen slaagin ja jää sinne sairaalaan.
Mainittakoon että äitimuori pelkkää pahantahtoisuuttaan ensinnäkin eli vanhaksi, vaikka mitään syytä ei hänen mielestään ollut elää enää ollenkaan. Sen turhautumisen hän purki minuun, ainoaan tyttäreensä, jonka isän hän oli hylännyt jo minun ollessani joku 2. v.
Pidin äidistäni huolta, kuten tyttären kuuluukin, eli tein kyllä kaikkeni. Mikään vaan ei passanut ja mikään ei mennyt oikein. Niinkuin ei minun elämäni tietenkään koskaan muutenkaan mennyt. Alkaen pitkäpinnaisesta aviomiehestäni joka on siis täysin väärä mies minulle. Tiijä sitten, miksi.
Jos on nuorena kovaluonteinen ja itsepäinen luonne, niin se ei jalostu vanhetessa joksikin kiitollisuudesta hyriseväksi hauraaksi mummo-kullaksi. Vaan äitini vanhetessaan oli vaativa, jatkuvaa huomiota vaativa, tuomitseva ja valittava. Takertumista ei voinut huomata, vaikka ehkä se oli sitäkin. Ainakin meillä oltiin jatkuvassa hälytysvalmiudessa jos mummo jotain sattui haluamaan tai tarvitsemaan.
Sairauksia ei nyt ollut sen kummempia; verenpainetta ja sokeritautia ja sensemmosta.
Ihan tavallinen ohimennen-keskustelu että tarviskin jotain remonttia mökillä tehdä, meni semmoiseksi että uuden lattiapinnan, mahdollisesta, tulevasta, valinnasta piti vääntää niin kauan että sydänkohtausta oltiin saamaasssa ja ambulanssi piti soittaa. Niin pitkälle hän oli valmis menemään.
Kun hän vihdoin sitten suostui kuolemaan, niin nukuin varmaan eka talven 12h-öitä ihan vaan siitä levon tunteesta, että tietää että nyt ei tarvi enää jaksaa eikä olla ottamassa vastaan sieltä mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en usko että hän teeskentelee tai manipuloi vaan hänen persoonansa muuttuu oikeasti vanhetessaan. Suurin osa pelkää eniten juuri sitä yksin jäämistä ja minusta tuo äitisi tapaus kuulostaa juuri siltä, koska kerroit että hän takertuu ja haalii vieraita käymään ja lisää ystäviä.
Kaikki ihmiset esiintyvät hieman eri lailla eri ihmisten läsnä ollessa. Mietippä niin esiinnyt itsekin eri tyylillä pomosi edessä verrattuna parhaaseen ryyppykaveriin tai lapsuudenystävään. Aikuiset osaavat vain hieman kätkeä tätä esiintymistä jos toisia ihmisiä on paikalla, lapset ja vanhukset eivät. Olet varmaan kuullut/nähnyt näitä lapsia, jotka naapurissa tai mummolassa ensi kertaa ollessaan ovat niiiiiiin kilttejä kultamussukoita ja kotona eläviä pikkupiruja. Vanhus tulee uudelleen lapseksi vanhetessaan ja se aikuisen osaama peittelytaito katoaa. Silloin ihmiset huomaavat miten eri lailla hän esiintyy eri ihmisten seurassa.
Sanoisin että jos oikeasti olet huolissasi äitisi terveydestä, voit yrittää saada häntä käymään lääkärissä jollain muistispesialistilla tai vastaavalla. Hänella voisi olla niksejä ja vinkkejä ja mahdollisesti jopa lääkitystä jos äitisi käy hankalaksi. Lääkkeistä puheenollen, kerroit että hänellä on lääkkeitä, joita joku käy jakamassa/valvomassa. Onko kukaan tarkistanut onko jonkun lääkkeen sivuvaikutuksena esim aggressiivisuus tai sekavuus? Se ei ole edes harvinaista.
Jos kyseessä on pelkkä vanhuuden mukanaan tuoma sekoileminen ja höperöityminen, siihen ei oikein auta mikään. Käykää kylässä kun voitte ja jaksatte mutta älkää syyllistäkö itseänne liian harvoista vierailuista vaikka äitinne marisikin siitä. Onneksi teillä on kertomasi perusteella iso porukka, joten koko narina ja kaikki kyläilyt eivät kaadu yhden ihmisen niskaan.
Ota selvää onko paikkakunnalla geriatrin vastaanottoa. Varaa aika sinne. T:geriatrian hoitaja
Vierailija kirjoitti:
Ai että mitenkö pitkälle voi vanhus mennä saadakseen tahtonsa läpi? No meidän tapauksessa useita kertoja niin pitkälle että lanssilla vietiin piipaa-piipaa täydessä hälytyksessä sairaalaan kun oli sydänkohtaus päällänsä.
Paitti ettei ollut. Sieltä se jumankauta kärrättiin taksin takapenkillä samana päivänä (??) takaisin kotiin. Ei tätä voisi sanoa, mutta johan tästä on vuosikausia kulunut: toivoin totisesti monta kertaa, että toivottavasti se nyt sitten saa sen slaagin ja jää sinne sairaalaan.
Mainittakoon että äitimuori pelkkää pahantahtoisuuttaan ensinnäkin eli vanhaksi, vaikka mitään syytä ei hänen mielestään ollut elää enää ollenkaan. Sen turhautumisen hän purki minuun, ainoaan tyttäreensä, jonka isän hän oli hylännyt jo minun ollessani joku 2. v.
Pidin äidistäni huolta, kuten tyttären kuuluukin, eli tein kyllä kaikkeni. Mikään vaan ei passanut ja mikään ei mennyt oikein. Niinkuin ei minun elämäni tietenkään koskaan muutenkaan mennyt. Alkaen pitkäpinnaisesta aviomiehestäni joka on siis täysin väärä mies minulle. Tiijä sitten, miksi.
Jos on nuorena kovaluonteinen ja itsepäinen luonne, niin se ei jalostu vanhetessa joksikin kiitollisuudesta hyriseväksi hauraaksi mummo-kullaksi. Vaan äitini vanhetessaan oli vaativa, jatkuvaa huomiota vaativa, tuomitseva ja valittava. Takertumista ei voinut huomata, vaikka ehkä se oli sitäkin. Ainakin meillä oltiin jatkuvassa hälytysvalmiudessa jos mummo jotain sattui haluamaan tai tarvitsemaan.
Sairauksia ei nyt ollut sen kummempia; verenpainetta ja sokeritautia ja sensemmosta.Ihan tavallinen ohimennen-keskustelu että tarviskin jotain remonttia mökillä tehdä, meni semmoiseksi että uuden lattiapinnan, mahdollisesta, tulevasta, valinnasta piti vääntää niin kauan että sydänkohtausta oltiin saamaasssa ja ambulanssi piti soittaa. Niin pitkälle hän oli valmis menemään.
Kun hän vihdoin sitten suostui kuolemaan, niin nukuin varmaan eka talven 12h-öitä ihan vaan siitä levon tunteesta, että tietää että nyt ei tarvi enää jaksaa eikä olla ottamassa vastaan sieltä mitään.
Eräs vuosikymmeniä vanhustenhoidossa työtä tehnyt kertoi käsityksenään, että vanhetessa, ja varsinkin lievänkin dementiasairauden iskiessä, vanhuksen perusluonne korostuu. Eli kiltistä tulee äärimmäisen harvoin hankala ja ikävästä ihmisestä ei saa mukavaa tekemälläkään.
Alzheimer taisi aiheuttaa vihaisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ai että mitenkö pitkälle voi vanhus mennä saadakseen tahtonsa läpi? No meidän tapauksessa useita kertoja niin pitkälle että lanssilla vietiin piipaa-piipaa täydessä hälytyksessä sairaalaan kun oli sydänkohtaus päällänsä.
Paitti ettei ollut. Sieltä se jumankauta kärrättiin taksin takapenkillä samana päivänä (??) takaisin kotiin. Ei tätä voisi sanoa, mutta johan tästä on vuosikausia kulunut: toivoin totisesti monta kertaa, että toivottavasti se nyt sitten saa sen slaagin ja jää sinne sairaalaan.
Mainittakoon että äitimuori pelkkää pahantahtoisuuttaan ensinnäkin eli vanhaksi, vaikka mitään syytä ei hänen mielestään ollut elää enää ollenkaan. Sen turhautumisen hän purki minuun, ainoaan tyttäreensä, jonka isän hän oli hylännyt jo minun ollessani joku 2. v.
Pidin äidistäni huolta, kuten tyttären kuuluukin, eli tein kyllä kaikkeni. Mikään vaan ei passanut ja mikään ei mennyt oikein. Niinkuin ei minun elämäni tietenkään koskaan muutenkaan mennyt. Alkaen pitkäpinnaisesta aviomiehestäni joka on siis täysin väärä mies minulle. Tiijä sitten, miksi.
Jos on nuorena kovaluonteinen ja itsepäinen luonne, niin se ei jalostu vanhetessa joksikin kiitollisuudesta hyriseväksi hauraaksi mummo-kullaksi. Vaan äitini vanhetessaan oli vaativa, jatkuvaa huomiota vaativa, tuomitseva ja valittava. Takertumista ei voinut huomata, vaikka ehkä se oli sitäkin. Ainakin meillä oltiin jatkuvassa hälytysvalmiudessa jos mummo jotain sattui haluamaan tai tarvitsemaan.
Sairauksia ei nyt ollut sen kummempia; verenpainetta ja sokeritautia ja sensemmosta.Ihan tavallinen ohimennen-keskustelu että tarviskin jotain remonttia mökillä tehdä, meni semmoiseksi että uuden lattiapinnan, mahdollisesta, tulevasta, valinnasta piti vääntää niin kauan että sydänkohtausta oltiin saamaasssa ja ambulanssi piti soittaa. Niin pitkälle hän oli valmis menemään.
Kun hän vihdoin sitten suostui kuolemaan, niin nukuin varmaan eka talven 12h-öitä ihan vaan siitä levon tunteesta, että tietää että nyt ei tarvi enää jaksaa eikä olla ottamassa vastaan sieltä mitään.
Eräs vuosikymmeniä vanhustenhoidossa työtä tehnyt kertoi käsityksenään, että vanhetessa, ja varsinkin lievänkin dementiasairauden iskiessä, vanhuksen perusluonne korostuu. Eli kiltistä tulee äärimmäisen harvoin hankala ja ikävästä ihmisestä ei saa mukavaa tekemälläkään.
Ei pidä paikkaansa. Muistisairauden iskiessä ihminen alkaa yleensä elämään niitä tunteita jotka on haudannut sisälleen. Moni ihana, kiltti ja herttainen mummeli onkin kiroileva ja huutava - juuri siksi, että kaikki on padottu sisälle. Ap, olen törmännyt tuollaiseen persoonaan kuin omaisesi, hänen luotaan toiset omaiset lähti itkien, hoitajia haukkui ja piti itseään ylempiarvoisena, vaikka oli työväenluokkaa aina ollut. Katkeruus paistoi koko ihmisestä, arvosti sukulaisia jotka olivat pärjänneet koulussa, lukeneet, oli varmasti siis dementian kynnyksellä katkera siitä, ettei itsestään tehnyt muuta kuin työläisen. Muistisairaiden persoonallisuus muuttuu ja kertoo yleensä pelosta. Esim. Monelle joka ei enää muista milloin on käynyt vessassa iskee yleensä pelko lähteä kotoa, koska ei löydä vieraassa paikassa vessaa. Muistamaton ihminen osaa toimia vain kotona, laita sama ihminen vaikka omaan kotiisi niin houriminen alkaa. Mutta siis, omaisesi alkaa olemaan vanhuuden höperö, ei mikään ilkimys. Sairaus muuttaa ihmisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ai että mitenkö pitkälle voi vanhus mennä saadakseen tahtonsa läpi? No meidän tapauksessa useita kertoja niin pitkälle että lanssilla vietiin piipaa-piipaa täydessä hälytyksessä sairaalaan kun oli sydänkohtaus päällänsä.
Paitti ettei ollut. Sieltä se jumankauta kärrättiin taksin takapenkillä samana päivänä (??) takaisin kotiin. Ei tätä voisi sanoa, mutta johan tästä on vuosikausia kulunut: toivoin totisesti monta kertaa, että toivottavasti se nyt sitten saa sen slaagin ja jää sinne sairaalaan.
Mainittakoon että äitimuori pelkkää pahantahtoisuuttaan ensinnäkin eli vanhaksi, vaikka mitään syytä ei hänen mielestään ollut elää enää ollenkaan. Sen turhautumisen hän purki minuun, ainoaan tyttäreensä, jonka isän hän oli hylännyt jo minun ollessani joku 2. v.
Pidin äidistäni huolta, kuten tyttären kuuluukin, eli tein kyllä kaikkeni. Mikään vaan ei passanut ja mikään ei mennyt oikein. Niinkuin ei minun elämäni tietenkään koskaan muutenkaan mennyt. Alkaen pitkäpinnaisesta aviomiehestäni joka on siis täysin väärä mies minulle. Tiijä sitten, miksi.
Jos on nuorena kovaluonteinen ja itsepäinen luonne, niin se ei jalostu vanhetessa joksikin kiitollisuudesta hyriseväksi hauraaksi mummo-kullaksi. Vaan äitini vanhetessaan oli vaativa, jatkuvaa huomiota vaativa, tuomitseva ja valittava. Takertumista ei voinut huomata, vaikka ehkä se oli sitäkin. Ainakin meillä oltiin jatkuvassa hälytysvalmiudessa jos mummo jotain sattui haluamaan tai tarvitsemaan.
Sairauksia ei nyt ollut sen kummempia; verenpainetta ja sokeritautia ja sensemmosta.Ihan tavallinen ohimennen-keskustelu että tarviskin jotain remonttia mökillä tehdä, meni semmoiseksi että uuden lattiapinnan, mahdollisesta, tulevasta, valinnasta piti vääntää niin kauan että sydänkohtausta oltiin saamaasssa ja ambulanssi piti soittaa. Niin pitkälle hän oli valmis menemään.
Kun hän vihdoin sitten suostui kuolemaan, niin nukuin varmaan eka talven 12h-öitä ihan vaan siitä levon tunteesta, että tietää että nyt ei tarvi enää jaksaa eikä olla ottamassa vastaan sieltä mitään.
Eräs vuosikymmeniä vanhustenhoidossa työtä tehnyt kertoi käsityksenään, että vanhetessa, ja varsinkin lievänkin dementiasairauden iskiessä, vanhuksen perusluonne korostuu. Eli kiltistä tulee äärimmäisen harvoin hankala ja ikävästä ihmisestä ei saa mukavaa tekemälläkään.
Tuttusi ei vaikuta kovinkaan ammattimaiselta, eikä sairaat ja vanhukset tee läheistensä elämää vaikeaksi pahansuopaisuutaan tai ilkeyttään, vaan monet sairaudet (myös nuoremmilla) muuttavat persoollisuutta, eivätkä pysty välttämättä elämään tässä ajassa ja ympäristössä, vaikka kuinka haluaisivat. Myös monilla lääkkeillä on sivuvaikutuksena, persoonassa muutoksia, harhoja, sydämen tykytyksiä jne.
Ja ap. sanoisin, vaikka äitisi on ihmisten ympäröimänä, niin silti voi tuntea yksinäisyyttä, voimattomuutta ja pelkoa sairauksiensa keskellä, jos tiedostaa itse voimavaransa ja heikkouksensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ai että mitenkö pitkälle voi vanhus mennä saadakseen tahtonsa läpi? No meidän tapauksessa useita kertoja niin pitkälle että lanssilla vietiin piipaa-piipaa täydessä hälytyksessä sairaalaan kun oli sydänkohtaus päällänsä.
Paitti ettei ollut. Sieltä se jumankauta kärrättiin taksin takapenkillä samana päivänä (??) takaisin kotiin. Ei tätä voisi sanoa, mutta johan tästä on vuosikausia kulunut: toivoin totisesti monta kertaa, että toivottavasti se nyt sitten saa sen slaagin ja jää sinne sairaalaan.
Mainittakoon että äitimuori pelkkää pahantahtoisuuttaan ensinnäkin eli vanhaksi, vaikka mitään syytä ei hänen mielestään ollut elää enää ollenkaan. Sen turhautumisen hän purki minuun, ainoaan tyttäreensä, jonka isän hän oli hylännyt jo minun ollessani joku 2. v.
Pidin äidistäni huolta, kuten tyttären kuuluukin, eli tein kyllä kaikkeni. Mikään vaan ei passanut ja mikään ei mennyt oikein. Niinkuin ei minun elämäni tietenkään koskaan muutenkaan mennyt. Alkaen pitkäpinnaisesta aviomiehestäni joka on siis täysin väärä mies minulle. Tiijä sitten, miksi.
Jos on nuorena kovaluonteinen ja itsepäinen luonne, niin se ei jalostu vanhetessa joksikin kiitollisuudesta hyriseväksi hauraaksi mummo-kullaksi. Vaan äitini vanhetessaan oli vaativa, jatkuvaa huomiota vaativa, tuomitseva ja valittava. Takertumista ei voinut huomata, vaikka ehkä se oli sitäkin. Ainakin meillä oltiin jatkuvassa hälytysvalmiudessa jos mummo jotain sattui haluamaan tai tarvitsemaan.
Sairauksia ei nyt ollut sen kummempia; verenpainetta ja sokeritautia ja sensemmosta.Ihan tavallinen ohimennen-keskustelu että tarviskin jotain remonttia mökillä tehdä, meni semmoiseksi että uuden lattiapinnan, mahdollisesta, tulevasta, valinnasta piti vääntää niin kauan että sydänkohtausta oltiin saamaasssa ja ambulanssi piti soittaa. Niin pitkälle hän oli valmis menemään.
Kun hän vihdoin sitten suostui kuolemaan, niin nukuin varmaan eka talven 12h-öitä ihan vaan siitä levon tunteesta, että tietää että nyt ei tarvi enää jaksaa eikä olla ottamassa vastaan sieltä mitään.
Eräs vuosikymmeniä vanhustenhoidossa työtä tehnyt kertoi käsityksenään, että vanhetessa, ja varsinkin lievänkin dementiasairauden iskiessä, vanhuksen perusluonne korostuu. Eli kiltistä tulee äärimmäisen harvoin hankala ja ikävästä ihmisestä ei saa mukavaa tekemälläkään.
Tuttusi ei vaikuta kovinkaan ammattimaiselta, eikä sairaat ja vanhukset tee läheistensä elämää vaikeaksi pahansuopaisuutaan tai ilkeyttään, vaan monet sairaudet (myös nuoremmilla) muuttavat persoollisuutta, eivätkä pysty välttämättä elämään tässä ajassa ja ympäristössä, vaikka kuinka haluaisivat. Myös monilla lääkkeillä on sivuvaikutuksena, persoonassa muutoksia, harhoja, sydämen tykytyksiä jne.
Ja ap. sanoisin, vaikka äitisi on ihmisten ympäröimänä, niin silti voi tuntea yksinäisyyttä, voimattomuutta ja pelkoa sairauksiensa keskellä, jos tiedostaa itse voimavaransa ja heikkouksensa.
Tuttuni on arvostettu ammattilainen.
Dementiapotilaan persoonallisuuden muutoksella tarkoitetaan joko aikaisempien persoonallisuuteen liittyvien piirteiden korostumista tai katoamista tai täysin uusien piirteiden ilmaantumista. Sairauden edetessä saattaa dementoitunut muuttua äkkipikaiseksi, epäluuloiseksi, tahdittomaksi, ilkeäksi, pelokkaaksi, saidaksi tai poissaolevaksi. Hän saattaa syyttää huonetoveriaan tai omaisiaan tavaroiden tai vaatteiden varastamisesta tai päästellä suustaan arveluttavia kommentteja.
Persoonallisuuden muutos on selvä ja varhainen oire mm. frontaalilohkodementioissa. Alzheimerin taudissa se ilmaantuu tyypillisesti hieman myöhemmin.
Omaisille persoonallisuuden muutokset ovat vaikeita asioita, tuntuu kuin hyvä, vanha, tuttu ihminen olisi liukumassa pois siitä todellisuudesta, jossa me elämme.
Tuttuni kokemuksen mukaan tavallisessa dementiassa, samoin kuin jo melko pitkälle edenneessä Alzheimerissa nimenomaan oma luonne korostuu.
Frontaalilohkodementia on huomattavasti harvinaisempi.
Mutta ilmeisesti palstan ei-ammattilaiset ja alhaisemman koulutuksen saaneet ammattilaiset tietävät paremmin...
Mun isoäiti, joka on ollut koko elämänsä kiltein ja mukavin ihminen maailmassa, muuttui hänkin alzheimerin myötä. Isoisää koitti lyödä henkarilla joitain kertoja ja taisi kerran leipäveitselläkin huitoa. Taisi tuo kiroillakin välillä, vaikka ikinä en kuullut hänen kiroilevan kun oli vielä terve.
Alkavat muistisairaudet voivat vaikuttaa myös persoonallisuuteen. Jatkuva ystävien haaliminen voi kieliä siitä, että häntä pelottaa olla yksin. Kotipalveluun voi olla yhteyksissä ja kysyä, että ovatko ammattilaiset huomanneet jotain tai olisiko mahdollista tehdä jonkinlaista arviointia, mmse mukaan lukien.