Itkuinen äiti -hormoonit, väsymys vai masennus?

Joten et todellakaan ole ainoa. Nyt tunteet jo tasaantuneet, neidillä ikää pian 5kk, mutta kyllä alku oli minullakin melkoista myllerrystä. Etenkin " negatiiviset" muutoksesta johtuneet itkut yllättivät...Tuntui että kaikki muuttui liikaa, liian nopeasti, enkä tiennyt haluanko sitä edes ja taas itkettiin...Mies oli ihana ja osallistui vauvan hoitoon ja minä itkin...En tiedä missä se raja masennuksen ja hormoniheilahteluiden välillä kulkee, mutta noin kuukauden itse ainakin olin todella itkuinen ja henkisesti väsynyt. Edelleen itku tulee toisinaan helposti niin ilosta kuin surusta, mutta imetykseni onkin edelleen täysipäiväistä :)



Joten en voi sanoa kuin, että ajallaan se menee ohi ja on todella tavallista, myös ne vähememmän mukavat tunteet sekä niistä johtuneet itkut. Minä neuvoisin hakemaan apua siinä vaiheessa, kun et todellakaan vauvan kanssa mitään jaksa, koska itku vie voimat...Tai et näe enää positiivisia asioita tai jaksa hetkittäin iloita vauvasi edistymisestä/kasvamisesta. Yksinkertaisesti sitten kun tuntuu, että itkeminen ja tuo tunteiden vuoristorata vie kaiken energiasi...



Voimia sinulle...Alku taitaa olla aina rankkaa!!!!!

Niin ja onnea uudesta vauvasta :))

Tuskinpa siitä nyt huolestua tarvitsee :)

Ihan kuulostaa tavallaan tavalliselta toi. Mä olin kanssa alkuun tosi itkuinen, kun se kaikki on tosiaan niin uutta ja mullistavaa ja voimia vievää. Enkä myöskään olisi ikinä uskonut että se olisi niin rankkaa, kuin oli. Kyllähän se ajallaan vähän helpottaa.

Muistan tosiaan miten oli tunteet ihan sekaisin tuon imettämisen myötä.

Mulle kans sanottiin et sit kun vauva on 3kk alkaa helpottamaan, vaikka se ei ehkä paljoa juuri nyt helpota oloa. Mutta paikkaansa se kyllä piti.



-Kaisa-

se helpottaa. Jos nyt alkaa tuntua että et tee mitään muuta kuin itket ja muutenkin alkaa ahdistaa/masentaa niin sitten puhut neuvolassa ja juttelet läheistesi kanssa.



Minulla tuota kesti lähes pari kuukautta, siis että kyynel tuli silmään helposti ja nuo sinun esimerkit kuulostaa ihan vaan onnenkyyneleiltä ja tietysti väsymykseltä myös:-) Rankkaa se on aluksi ja sen saa minusta ihan reilusti sanoa että on väsynyt. Ei kannata leikkiä mitään supermammaa, sillä saa takuulla itselleen vaikeuksia aikaan. Alkuaikoina minusta jotkut päivät olivat pitkiä kuin nälkävuodet, mutta kun sen sai sanottua ääneen helpotti :-)



Tuntuu että lapsen saaminen on herkistänyt minua kovasti, enää en itke päivittäin. Aikaisemmin en ollut kovin herkkää tyyppiä, mutta nyt kyllä herkistelen enemmän.



Muista yrittää levätä (anna miehen sanoa niitä kauniita asioita ja tehdä kotitöitä), syödä hyvin, juoda runsaasti ja nauttia pikku nyytistä. Ja lähde ihmeessä välillä lenkille koiran kanssa, lemmikkien seura tunnetusti alentavat verenpainetta ja edistävät hyvinvointia :-) :-)



Onnea vauvan johdosta ja voimia!

Että minä kotiuduin kahden yön jälkeen ja lähes heti kotiin päästyäni aloin itkemään, murehtimaan ja suremaan...Ja itsestään, mieheni tuella, nuo tunteet ovat tosiaan tasaantuneet ja maailma näyttää huomattavasti valoisammalta :)



Mutta jos siltä tuntuu, niin ota asia rohkeasti puheeksi neuvolassa...Mutta muutaman viikon itkuilusta ei vielä tosiaan tarvitse huolestua, et ole tulossa hulluksi =))

Ja sitten itkut taitaakin alkaa korvaantumaan suklaalla ja karkilla..Näin ainakin minulla, sitä ne hormonit teettää :)))

Ihan " normaalilta" tuo kuulostaa. :)



mä pillitin kans IHAN KAIKKEA aluksi ja tuntuu että vieläkin on tosi itkuHERKKÄ vaikka vauva on jo 4.5kk.



Varsinkin kaikki vauvoihin ja eritoten omaan vauvaan liittyvät asiat pillityttää, mä en voinut edes pitää ristiäisiä kun en olis kestänyt kuunnella papin puhetta... :/

Hormoneja on hyvä syyttää kaikesta :) Olishan se ihme, jos vauvan suuruinen muutos elämässä ei missään tuntuisi. Jos olo ei ala parin viikon kuluessa helpottaa tai jos ei enää näe missään mitään mieltä, kannattaa hakea tukea. Muista pitää itsestäsi huolta: syö hyvin, käy ulkona.



Mä pillitin vauvan synnyttyä oikein urakalla, eniten sitä, kun jouduin olemaan vauvasta erossa. Ikävä oli fyysinen. Sitten kun vauva pääsi kotiin ja kaiken piti olla hyvin, alkoikin uusi baby blues. Itkin jo siitä, kun pidin vauvaa sylissäni ja katselin häntä. Samoihin aikoihin maidontuotanto tehostui, kun pääsin vihdoin imettämään lapsentahtisesti, joten kyllä laittaisin paljon hormonitoiminnan piikkiin. Mies saattoi joskus todeta, ettet olekaan tänään vielä itkenyt - ja eikun hanat auki!

Samat oli fiilikset täälläkin! Nyt vauva jo kohta 6kk ja kovasti on helpottanut. Mulla se pahin itkeskely kesti 3vko:a ja luulin jo oikeasti sekoavani. Ruoka ei maistunut noina viikkoina lainkaan ja mies sai pakottaa syömään ja juomaan edes jotain. Kun mentiin ekaan neuvolaan vauvan ollessa viikon ikäinen aloin parkua lähes ääneen saman tien kun ovesta päästiin sisälle. Siis ilman minkään valtakunnan syytä. Neuvolantäti vaan totesi että jos jatkuu pidempään, niin olis paree jutella esim. neuvolapsykologin kanssa. Onneksi meni ohi sit lopulta! Itse olin alkuun tosi ahdistunut kaikesta; olin odottanut kotiutumista sairaalasta kuin kuuta nousevaa ja kun päästiin kotiin, niin en oliskaan halunnut olla kotona. Koko elämän muuttuminen pelotti aivan älyttömästi ja tuntui ettei mikään ole enää ennallaan. Myös imetys ahdisti ja tuntui tosi lopulliselta; jos vauva vietti rinnalla joskus kauan aikaa, niin musta tuntui että tätä tää mun loppuelämä nyt sitten on, pelkkää imetystä ja sohvan nurkassa nököttämistä.

Mua ainakin auttoi tosi paljon se, että sain puhua näistä tuntemuksista ja pahasta olostani miehelleni ja ystävälleni (jolla yhtä voimakas reaktio synnytyksen jälkeen). Myös ulkoilu auttoi ihan oikeasti kun tajusin että on muutakin elämää edelleen kuin vauva. Ja se UNI!! Se on oikeesti niiiiiin tärkeetä, ettei sitä voi ikinä korostaa liikaa. Olo oli ihan eri kun sai vaikka päivällä otettua parin tunnin tirsat katkonaisten öiden päälle.



Voimia ja jaksamista tulevina viikkoina! Kyllä se olo oikeesti helpottaa! Ja jos olo käy liian huonoksi niin ei oo häpeä neuvolantädille siitä kertoa. Neuvolassa on ihan oikeasti henkilöitä ihan sitä varten!!



Mehis ja poju 5½+kk

Muistan, että ainakin vielä 3 kk vauvan syntymästä itkin kun vauvakin itki. En sentään AINA kun vauva itki, mutta silloin kun sydämestäni oikein pahasti riipaisi pienokaisen vatsavaivat. Eläydyin niin syvästi hänen kipuihinsa.



Harmi vain, että mies ei ymmärtänyt - eikä halunnut edes yrittää ymmärtää - millainen mullistus naiselle äidiksi tuleminen ja synnyttäminen on. Ja millaista mylläkkää synnytys aiheuttaa äidin mielessä ja ruumiissa. Häneltä ei tällaiselle " itkupillille" tukea herunut. Siinäkin on varmaan yksi syy miksi edelleenkin olen hänelle katkera ja avioliittomme valitettavasti natiseekin liitoksissaan. :(



Onneksi elämä muuten hymyilee, ystäviä riittää, vauvan kanssa on kiva ulkoilla ja nautin kotosalla olosta enkä vielä ole aikoihin palaamassa työelämään. Niin, ja kesäkin tulee, jota odotan innolla!

Olin itse ihan samanlainen. Tiedän ettei tämä juuri tällä hetkellä sua lohduta, muuta itselläni helpoyyi siinä vaiheessa kun lapsi oli n. 6kk:n ikäinen. Ja oikeesti nyt kun on tuntenut että elämä voittaa ja alkaa oikeasti arvostamaan itseään, lastansa ja lapsensa isää.

Ohjeita joita voin sulle antaa oman kokemukseni kautta on:

- kiukuttele puolisollesi jos tunnet tarvetta siihen

- itke jos itkettää

- ole oikeasti heikko (ei sinun tarvitse esittää mitään superjaksajaa" .)

- sano puolisollesi suoraan jos odotat häneltä jotakin, kukaan ei ole selvännäkijä

- kerro puolisollesi, jonain vahvimpana hetkenäsi, ettet se ole sinä joka puhuu vaan hormoonit ja vannota hänelle että rakastat häntä

Väsymys on se joka eniten itkettää hormoonimyrkyn lisäksi. Hyväksy se. Tämä on ainutlaatuinen tilanne ja sinä olet vahva ja jaksat mennä tämän ylitse. Lopussa huomaat kuinka se kantaa oikeasti hedemlää ja alat nauttia äitinä olemisesta!

Nyt jälkeenpäin kun miettii niin mieheni on ehkä loppujen lopuksi joutunut kestämään enemmän kuin minä; hän on käynyt töissä, hoitanut yöllä vauvaa kun en itse ole jaksanut, hoitanut vauvaa työpäivän jälkeen, kuunnellut minua, lohduttanut kärsivällisesti kun olen pillitänyt, tukenut minua kun olen ollut epävarma lapseni kasvattajan ja äitinä, ja tämän kaiken keskellä on tehnyt parhaansa ollakseen rakastajani ja puolisoni ja lapseni isä...