Miten kohdella masentunutta? Kokemuksia?

Minulla on yksi ystävä, jonka olen tuntenut vasta puolisen vuotta. Hän on avoimesti kertonut masennustaustastaan, johon liittyy kammottavia lapsuuskokemuksia. Ollut romahduksen takia kerran osastolla, joitain vuosia sitten. Tällä hetkellä ei missään hoitokontaktissa, sinnittelee väkisin työelämässä ja muutenkin koittaa keksiä mielekästä tekemistä. Välillä on parempia ja välillä huonompia päiviä, pääosin kuulemma ihan ok. Entiseen verrattuna ainakin siis.

Missään vaiheessa ei ole ollut kanssani mikään ruikuttaja tai roikkuja, vaan ihan tasapainoiselta on tuntunut tämä kaveruus. Jutellaan puolin ja toisin sekä aroista aiheista että positiivisesti kiinnostuksenkohteista jne. Pidän hänestä kyllä, ja hän sanojensa mukaan minusta, aaltopituudet kohtaa hyvin.

Nyt juuri vaikuttaa siltä, että työstressi on laukaissut hänellä huonomman vaiheen. Pystyy kai hoitamaan pakolliset mutta muuten on vähän kuutamolla. Olen enimmäkseen viestein kysellyt miten menee ja voinko auttaa jotenkin. Sanoo, että hänen selvittävä tästä itsekseen niinkuin aina ennenkin. Tarjosin siis kahvia, lounasta ja juttuseuraa.

Huolenani on nyt tässä, että entä jos häneltä on kohta taas tolkku pois - eikä kukaan ole auttamassa. Asuu yksin, ja huonoissa vaiheissa hän on nihkeästi yhteydessä muihin ihmisiin. Ymmärtääkseni hänellä ei ole koskaan ollut psykoosioireita, mutta ainakin sen kerran on lamaantunut tilaan jossa ei nuku eikä jaksa syödä moneen päivään, mistään peseytymisestä puhumattakaan. Tällöin soitti itselleen apua ja päätyi sinne osastolle. Vuosia sitten siis.

Olen kumminkin itse sairastanut yhden lyhyen uupumuksen. Tiedän, että siinä tilassa on melko mahdoton nähdä toivoa tai ajatella tilannetta järjellä. Se toivottomuus on niin synkkä, ja hänellä se on niin paljon pitkäaikaisempi ja syvempi. Itse selvisin pitkälti läheisten ansiosta, mutta hän sanoo selviävänsä yksin.

Olen huolissani. Eniten haluan tiedustella niiltä, jotka ovat itse kokeneet masennuksen: miten toivot tai olisit toivonut ympäröivien ihmisten reagoivan? Antaa omaa tilaa ja päästää vetäytymään? Vai tarmokkaammin, vähän väkisin, tupata seuraan ja/tai painostaa hakemaan apua? Jutella niitä näitä, vai pyytää purkamaan sydäntään?

Tekee pahaa katsoa, kun hänenlaisensa hienon ihmisen elämä valuu noihin uomiin. Hän ansaitsisi apua.