Keskenmeno
Keskenmenoista tunnutaan puhuttavan liian vähän. Itse koimme keskeytyneen keskenmenon lähiaikoina, rv 12 ja se on maailman kamalampia kokemuksia, mitä meillä on ollut. Ensimmäinen yritys ja toivottu lapsi, eikä enkeli edes tullut sieltä ulos omin avuin. :( <3 Toivoisin, että keskenmenoista puhuttaisiin avoimemmin ja niiden aiheuttamasta tuskasta, surusta, ahdistuksesta ja toivottomuudesta. Meille ei ultran jälkeen annettu muuta kuin lääkkeet ja ohjeet käteen ja sanoivat, että soitelkaa, jos jotain tulee. Lopulta oltiin neljän päivän päästä osastolla potilaana, kun lääkkeet eivät toimineet kotona. Onneksi kohdallemme osastolla sattui tuolloin ihana hoitaja, joka osasi sanoa juuri oikeat sanat ja antaa keskenmenon kokeneille tehdyn vihkosen ja kysyi, haluammeko keskusteluapua. Vihdoin hätäämme vastattiin ja reagoitiin oikealla tavalla. Toivon, että olisin tajunnut mennä aikaisemmin sairaalaan, mutten osannut siinä tilanteessa ajatella järkevästi. Haluankin tällä avata keskustelua psyykkisistä ja henkisistä traumoista keskenmenoista, joita ne fyysiset toiminnot osittain myös aiheuttavat. Joten jaetaan tuntemuksia täällä, mitä ne ikinä ovatkaan ja voimia kaikille kohtalon tovereille. <3
Kommentit (18)
Harmi, että olet joutunut kokemaan saman. Olen samaa mieltä siitä, ettei asiaa ymmärrä ennen kuin sen itse kokee. Kuinka nopeasti aloitte yrittämään keskenmenon jälkeen ja kuinka odotusaika sitten sujui? Itselläni parhaillaan kova pelko ja epätoivo, että menee uusi yritys kuitenkin kesken, vaikka tiedän, että haluan yrittää uudelleen vuoden sisään. Tuntuu, että koko ajan on joku paino harteilla. Asia on tosin sen verran tuore, että en ole vielä päässyt yli asiasta.
Felicitas-klinikalla on keskenmenoklinikka tms, jossa huomioidaan juuri henkinen puoli.
Itselläni takana 3 ivf-hoitoa, 2 keskenmenoa. En väitä, ettei tunnu missään, mutta ehkä olen aika pitkälti turtunut, melkein kyllästynyt koko tähän lapsen yrittämiseen. Itse olen myös ajatellut, etteivät minun alkuraskauden keskenmenoni, lääkkeellisistä tyhjennyksistä huolimatta, ole niin paha kuin esim. kohtukuolema. En halua tällä vähätellä mitään, enkä kenenkään kokemuksia, tarkoitan vain, että tällainen ajattelu on helpottanut omaa oloani.
Itse ajattelen välillä samoin, ketään vähättelemättä, että onneksi meni edes suht alussa, vaikka kamalaa tämäkin on. Tuntuu, että kaikki on ollut niin turhaa. Kaikkea sitä ennättikin miettiä ja kuvitella näin lyhyessä ajassa. Toivotan vierailija sinulle tsemppiä yrityksiin! Haluan uskoa, että joku päivä se vielä lykästää.
Me ruvettiin heti yrittämään uusiksi, eli yhdet kuukautiset ja sitten. (keskenmeno rv 9 ja lääkkeillä hoitui)
Se yrittäminen oli kyllä sen jälkeen aika vaikeaa, kun kaikki se ilo oli siitä kadonnut ja tilalla oli vaan sitä pelkoa, että jos en voikkaan ikinä saada lasta. 7 kk niin tärppäsi uudestaan. Siinä ei paljon uskaltanu iloita.
Ja koko raskausajan mä vaan pelkäsin. Sain useina iltoina paniikkikohtauksia, enkä pystynyt ollenkaan nauttimaan raskaana olosta, vaikka varsinaisia raskausajan fyysisiä oireita ei ollut ollenkaan. Kotidoppler-laite oli mulle todellinen hengenpelastaja. Taistelin sen raskausajan jotenkin miehen tukemana ja heti synnytyksen jälkeen aloin syömään masennuslääkkeitä (olen kerran aikaisemminkin niitä syönyt). Ensimmäinen puolivuotta vauvan syntymän jälkeen meni vielä paniikkien säestämänä, seuraava jo vähemmän. Nyt tuo 1,5 v. on niin täynnä elämää ja me hymyillään yhdessä! :-)
Kyllä se silti jätti sellaisen ajatuksen tonne takaraivoon, että elämä on ihan liian haurasta ollakseen niin tärkeetä!
Olen kolmen lapsen äiti.Sain keskenmenon toisen ja kolmannen lapsemme välillä.Asian rajuus yllätti.Vaikka olin jo äiti ja keskenmeno oli varhainen (vko 11) menin ihan rikki.Kolmannen lapsen koko odotusajan sitten pelkäsin.Keskenmeno vei ilon raskaudesta.
Ha, kiitos vastauksesta. Ei sitä itsekään uskalla varmaan paljoa iloita, mutta tuo kotidoppler on sitten varmaan hankittava. Jos vielä saa Ha kysyä, niin saitko ylimääräisiä ultrauskäyntejä odotuksen aikaan? Ihanaa kyllä kuulla, että olette saaneet päivänsäteen, vaikka masennuksen kanssa on voinut olla aluksi vaikeaa.
Tuo on myös aika pelottavaa, että ensin on tullut jo lapsia ja siinä välissä menee kesken. Luulin, että tämä on yleisempää ensiraskauksissa. Keskenmeno on rankka asia, vaikka kuinka olisi jo lapsia.
Milloinhan tämä suru helpottaa, tosi raskas paino harteilla. Välillä jo pystyy nauramaan ja hymyilemään, mutta silti asia painaa.
Olen pahoillani teidän keskenmenosta :( Varmasti ikävä ja suru on suuri. Jos haluaa, voi yrittää nähdä synkällä pilvellä sen hopeareunuksen, että te selvästi pystytte raskautumaan (vieläpä ensi yrittämällä). Uutta yritystä vaan heti, kun henkinen puoli antaa myöden <3
Kiitos lohduttavista sanoista, niillä on iso vaikutus, vaikka ei uskoisi. <3 silloin kun menin sairaalaan tekemään lääkkeellisen tyhjennyksen loppuun, niin silloin kuulin ensimmäisen kerran minulle uudelta hoitajalta, että "olen pahoillani", joka tuntui hyvältä ja ihimilliseltä siinä tilanteessa.
Vierailija kirjoitti:
Felicitas-klinikalla on keskenmenoklinikka tms, jossa huomioidaan juuri henkinen puoli.
Itselläni takana 3 ivf-hoitoa, 2 keskenmenoa. En väitä, ettei tunnu missään, mutta ehkä olen aika pitkälti turtunut, melkein kyllästynyt koko tähän lapsen yrittämiseen. Itse olen myös ajatellut, etteivät minun alkuraskauden keskenmenoni, lääkkeellisistä tyhjennyksistä huolimatta, ole niin paha kuin esim. kohtukuolema. En halua tällä vähätellä mitään, enkä kenenkään kokemuksia, tarkoitan vain, että tällainen ajattelu on helpottanut omaa oloani.
Minulla on ollut 4 keskenmenoa ja munasarjani ovat laiskat. 1. ennen esikoista. Sitten tuli 2 lasta noin neljässä vuodessa ollessani 28-32 v, sitten ei yhtään raskautta ehkäisemättömyydestä huolimatta. Sitten 3 keskenmenoa ikävälillä 37-42 v. (Pidän paljon lapsista, olisin halunnut suuren perheen ja eli adoptoida tai ryhtyä sijaisvanhemmaksi, mutta miehelleni ajatus oli mahdoton.) Sanon sinulle, että mene ihmeessä adoptiojonoon ajoissa, siellä on lapsia, jotka tarvitsevat perheen. Jos rakkautta on, saa olla äiti!
Minunkin ajatteluani on helpottanut se, että keskenmenossa menee rikki unelma, mutta ei vielä näkyvä ja oleva lapsi. Omassa suvussa on kuollut vauvoja ja jouduttu antamaan vauva adoptioon, sellaista menetyksen tuskaa ei keskenmenossa tarvitse sentään käydä läpi. Enkä halua halveerata tai vähätellä ketään keskenmenon kokenutta. Mutta pahemman vaihtoehdon ajatteleminen laittaa asioita omalla kohdalla mittasuhteisiin. 1. ja 2. keskenmeno oli pahin ja sen jälkeisissä raskauksissa ei ole uskaltanut alussa edes unelmoida mistään, kunhan on odotellut ajan kulumista jalat maassa.Enemmän vitutus on ollut se tunne...nyt 46-veenä olen menossa hakemaan kierukan, vaikka en tiedä sen tarpeellisuutta, mutta en halua kokea enää yhtään keskenmenoa tai saada lasta enää tässä iässä.
Harmi kuulla, että olet joutunut noin monesta keskenmenosta toipumaan.
Onko muilla ollut masennusta tai muita oireita keskenmenosta johtuen?
Olen kanssa nyttemmin, kun olen asiaa itse tuonut esille, kuullut tuttava piiristä muutamista keskenmenoista. Ja kaikissa tapauksissa niitä on ollut samalla ihmisellä sekä ensiraskaudessa, että jo lapsia saaneena. Eli pelottaa edelleen!
Itse en ylimääräisiä ultria tarvinnut, diabeteksen takia jouduin/sain ultrassa käydä kerran kuussa ja pari vikaa kk jopa kaksi. Se kyllä auttoi suuresti, varmaan niitä ultria voisi saada äidin pelonkin takia edes vähän enemmän..? Ja Nessu, lämpimästi suosittelen doppleria, sillä sain useina iltoina sen pienen nukahtamisrauhan. Ajattelin, että taas on yksi päivä selvitty hengissä ja sovin vauvan kanssa, että seuraavana iltana sitten taas 'tavataan'!
Ainakin omalla kohdalla klisee, aika parantaa haavat, on toiminut. Se ajan kulumisen odottaminen on vaan raastavaa.
Mulla on ollut kolme keskenmenoa. Kaksi ennen esikoista, sen jälkeen kaksi lasta ja nyt kolmas keskenmeno. Mietin, että onko epänormaalia saada näin monta keskenmenoa, eli onkohan minussa jotain vikaa. Tutkimuksiin ei julkisella puolella pääse kuin kolmen perättäisen keskenmenon jälkeen.
En ole kokenut yhtään keskenmenoa, sillä en ole kertaakaan ollut raskaana. Ajatus pelottaa silti ihan suunnattomasti, sillä nyt on jo mennyt kaksi vuotta ensimmäistä raskautta yrittäessä. Jos joskus tulen raskaaksi, ja se menee kesken, on varmasti aivan toivoton olo. En tiedä, miten kestäisin uudelleen tämän yritysajan ja pelon uudesta keskenmenosta. Tavallaan raskaaksi tuleminen pelottaa juuri tämän vuoksi, vaikka lapsen niin kovin haluaisinkin.
Tuo yrittäminen vie varmasti myös voimansa. Ei kannata etukäteen murehtia asiaa, tai vaikka tietenkin keskenmenon mahdollisuutta mietti, niin ei se helpottanut yhtään, kun sai kuulla, että niin oli oikeasti käynyt. Jokainen käsittelee näitäkin asioita omalla tavallaan.
Vähän yli viikko tiedosta, keskenmenosta. Yritin tänään antaa mahdollisuuden "hyvälle päivälle", mutta nyt illalla alkoi taas masentaa ja surettaa. Päivän mittaan oli toki hieman haikeita fiiliksiä, mutta hyviäkin hetkiä oli. Mitään en halua sulkea pois tai pakottaa tuntemaan jotain, antaa tuntemusten olla mitä ovat. Vapaapäivinä sängystä nouseminen on vaikeaa, ei vaan jaksa. Mulla on ollut lihakset kipeänä nyt vajaan viikon lääkinnällisen tyhjennyksen jälkeen, joka myös vie voimia.
Tänne saa kirjoitella, jos on saanut keskenmenon vuonna 2016 ja haluaa keskustella asiasta ja saada vertaistukea. Mulla on alkanut suru ja pelko hieman hellittämään (kaksi viikkoa nyt aikaa tyhjennyksestä), vaikka jokapäivä asiaa mietin monta kertaa. Joku lukko tuolla sisimmässä on, joka ei hellitä otettaan. Olen käynyt keskustelemassa asiasta ammattilaisen kanssa ja olen menossa uudestaankin.
Kaksi keskenmenoa takana puolen vuoden sisään. Molemmat rv 10 ja kotona tehdyt lääkkeelliset tyhjennykset. Hirveitä kokemuksia, mieli kulkee hitaammin kuin keho toipumista ajatellen. Viimeisin km tapahtui viikko sitten 😢
Nähtäväksi jää, saammeko koskaan lasta. Kaikkeen pitää yrittää sopeutua, luulen että jos vielä tulen raskaaksi (kuten uskon ja toivon) niin toki taustalla väijyy koko ajan menettämisen pelko.
Olen järkyttynyt siitä, miten vähän keskenmenon kohdatessa tarjotaan tukea edes niin, että ehditettaisiin vaikka vielä yhtä neuvolakäyntiä tms. Jälkitarkistus pitäisi olla mielestäni muutakin kuin kotona tehty raskaustesti. Sairaslomaakin annetaan lähtökohtaisesti 1 vrk, eihän siinä ajassa ole ehtinyt edes tajuta koko tapahtunutta!
Voimia kaikille tämän saman kokeneille.
Vaikka se keskenmenon todennäköisyys ei ole mikään häviävän pieni, sitä ei oikein osaa ajatella omalle kohdalle ennen kun se sitten tapahtuu. Varmasti juuri siksi, kun niistä ei puhuta.
Meillä kanssa ensimmäistä yrittäessä tuli keskenmeno ja se siitä aiheutuva pelko (liiankin voimakas) lapsettomuudesta ja seuraavan raskauden keskeytymisestä aiheutti masennuksen puhkeamisen. Harmittaa, kun koko raskausaika meni pelätessä.
Nyt mulla ihana tytöntyllerö ja seuraavan tekoa alotellaan kohta. Nyt olen valmistautunut asioihin ja tietysti tieto siitä, että voin saada lapsia auttaa isosti!
Tsemppiä kaikille, joita asia koskettaa!!!