Onko hyvä/huono juttu jos ei lapselta odota mahdottomia.

Minusta on hyvä, jos haaveilee, että lapsi tehdä elämässään asioita, joissa on hyvä ja pystyy käyttämään vahvuuksiaan ja elättämään sillä itsensä. Eli minusta on hyvä, jos lapsesta ei toivo professoria tai duunaria, vaan sitä mikä lapsen vahvuuksille parhaiten sopii. Oli se sitten kumpi tahansa noista tai jotain muuta.

En pidä hyvänä, että lapselle asetetaan ulkoa hirveästi paineita edetä "korkealle".  Voi hyvin olla, että teidän lapsenne vahvuudet ovat juuri duunarihommissa ja ne sopivat hänelle loistavasti, mutta jos hän saa kuvan toisista töistä "mahdottoman tavoitteluna", ei hän edes osaa ajatella, että voisi haaveilla olevansa lääkäri tai professori. Ei siis hyvä niinkään päin, että lapsen mielikuvista rajataan ammatteja pois toisestakaan päästä.

Kuulostaa hyvältä, kunhan myöskään se duunarityön tavoittelu ei ole ennalta määrättyä.

Meillä aina suhtauduttiin koulunkäyntiin maalaisjärjellä. Olin aina "kasin oppilas" ilman sen kummempaa pänttäämistä. Huolehdettiin että läksyt tehdään mutta ei koskaan painostettu tai vaadittu parempaa mitä itse olin valmis tekemään (eli sieltä mistä aita on matalin).

Esim lukioon mentäessä vanhempani olivat sitä mieltä että ehdottomasti lyhyt matikka, koska vanhempi siskonikaan ei ollut pitkässä pärjännyt ja hän oli matikassa mua lahjakkaampi. Ya:n matikan ope oli sitä mieltä että pitkälle vaan. Otin sitten sen lyhyen ja 9 ja 10 oli koko lukion matikan kurssit.. kielten opiskelu on myöskin ollut suht vaivatonta aina ja olen nyt huvikseni käynyt aikuisena iltakursseilla lukemassa esim espanjaa.

Nyt kolmikymppisenä olen alkanut miettimään että olenko päästänyt itseni liian helpolla. Mulla on ihan kiva (duunari)työ jossa olen hyvä, mutta samalla tiedän että matalapalkka-alalla tässä ollaa loppuun saakka jos jään. Ystäväpiirissäni on sekä korkeastikoulutettuja että duunareita ja täytyy sanoa että ei ne maisterit sieltä fiksuimmasta päästä oo ;)

Pointtina siis se että minä olen alisuorittanut aina koska muuta ei multa oo odotettu, ja se on riittänyt. En sano että olisin onnellisempi jos mulla olis yliopistokoulutus tai parempi työ ym mutta olis kiva jos se pontetiaali olis tullut mitattua. Voihan sitä toki vanhempanakin opiskella vielä, mutta taloudellisesti se olisi taas melko mahdotonta asuntolainallisen sinkun lähtä täyspäiväiseksi opiskelijaksi.