masennusta tapahtuneiden vuoksi
Hei!
Kirjoitan nyt tänne, kun olen pyöritellyt ajatuksiani jo liikaa päässäni.
Onko kenellekkään teistä tapahtunut näin paljon pahoja asioita pienen ajan sisään, vai surenko turhasta?
Minun lapsuus meni pelon valtaisissa tunnelmissa, koska pelkäsin isääni. Hän hakkasi minua, sisartani ja äitiäni, ei usein, mutta kuitenkin joskus. Minut hän hakkasi " rautapiikkirisulla" verille. Tämä tapaus ei johtanut mihinkään, se vaan pyrittiin meidän perheessä unohtamaan. Äitiä isä riepotteli usein hiuksista ja tumppasi kerran tupakin äidin naamaan, me lapset näimme sen. Palovamma siitä seurasi. Ja äidin häpeä, ei muuta.
Tapasin mieheni kun olin lukiossa. En olisi varmaan olllut valmis vielä muuttamaan kotoa, mutta mieheni oli niin hyvä puhumaan, joten muutettiin yhteen. Minulla oli lukio vielä kesken. Unohdin pillerin ja tulin raskaaksi. Olin kunnianhimoinen ja ajattelin että työpaikat pitää olla ennenkuin lapsi tulee, joten tein abortin.
Suoritin lukion loppuun. Minulla oli huono omatunto abortista ja niinpä, kun en tiennyt vielä alaani, jota lähtisin lukemaan, teimme lapsen. Mieheni oli innoissaan asiasta, hän sitä lasta jopa ensin ehdotti.
Kun lapsi syntyi, muuttui mieheni käytös. Ennen mies oli minun tukena kaikessa ja oli aina kotona, mutta nyt hän lähti aina juomaan uusien kavereidensa kanssa. Olin yksin lapseni kanssa. Ajattelin, että voin lähteä joskus yksin kaupungille ostoksille, ja mieheni huolehtisi lapsesta. Kun olin ollut 2 tuntia pois, niin 3 viikkoinen lapsemme huusi suoraa huutoa sängyllä ja mieheni oli tupakilla narkkarin kanssa, johon oli päivä sitten tutustunut. Siihen jäi minun lähtemiseni, senjälkeen olin visusti aina lapseni kanssa.
Mies jatkoi rilluttelua, mutta kuviot eivät jääneet vain juopotteluun vaan lisäksi tuli rikollisuus, pahoinpitelyt (ei minua kohtaan). Mies oli aina pois kotoa.
Olimme kerran viihteellä, kun lapsi oli hoidossa (lapsi oli 8kk). Kun tulin kotiin, mieheni oli tuonut jonkun ison ja vaarallisen näköisen miehen meille. Kun kehotin häntä poistumaan kodistamme, mies pahoipiteli minut. Olin silmät muurautuneena 3 viikkoa, mutta mitään vakavia vammoja en onneksi saanut.
Erosimme mieheni kanssa, koska ajattelin olevani vahva yksinkin. Mutta aloin saamaan paniikkihäiriöitä ja lapsen kanssa olo oli vaikeaa. Siksi halusin mieheni takaisin koska ajattelin pahan oloni johtuneen erosta. Mieheni muutti takaisin. Sama meno jatkui, mieheni joi vain, mutta minullaoli kumminkin parempi olo, ja jaksoin hoitaa lasta.
Mieheni alkoi väkivaltaiseksi minua kohtaan ja heitteli minua lapsenkin nähden. Syntymäpäivälahjakseni sain kuulla, että mieheni oli ajanut kännissä uuden näyttelyauton lunastukseen. Rikollisuus jatkuin ja sakkoja napsahteli postiluukusta tuon tuosta.
Nyt olemme käyneet perheterapiassa, ja mieheni on jonkin verran muuttunut. Mutta nämä ajat ovat kai jättäneet minuun jälkensä. Vai olsitko itse kestänyt tuonkaiken, niin että sinua ei enää vaivaisi nuo, jos mies on kuin uusi (vaikkakin juominen on vielä jäänyt hänelle niin, että juo joka toinen viikonloppu, ei enää joka toinen päivä kuin alussa).
Olenko läheisriippuvainen? Olenko erikoinen, kun mietin vieläkin näitä ja ehkä olen jopa masennuksessa, kun kaikki on nyt hyvin? Mitä mietit tästä kaikesta?
Kommentit (5)
Minusta sinun pitäisi nyt ajatella VAIN itseäsi ja lastasi! Aloita oma elämä lapsen kanssa ja jätä tuollainen mies. Uskon että selviät. Lapsesi tarvitsee äitiä vielä kauan. Jos miehesi jonakin päivänä lyö tai heittää sinua liian kovaa, niin mitä tapahtuu lapselle? Ja millaiset jäljet isän elämäntapa jättää lapseen? Ole vahva ja anna lapsellesi turvallinen lapsuus. Tsemppiä kovasti ja voimia jos päätät muuttaa elämän suuntaa!
Minun isäni oli alkoholisti, kun olin lapsi ja muistot ovat ikäviä. Ryyppykaverit olivat epäsiistejä ja meluisia, isä oli huonovointinen ryyppyreissujen jälkeen, joskus oli tappeluja ja rahaa ei ollut. En todellakaan toivo samanlaista lapsuutta sinun lapsellesi! Myös meidän naapuriperheessä oli samoja ongelmia, mutta siellä mies pahoinpiteli vaimoaan todella usein jopa niin, että minä näin sen useamman kerran. Toivoin silloin todella, että vaimo lähtisi ennenkuin on liian myöhäistä. Nyt en ole kuullut heistä mitään 15 vuoteen. Toivon mukaan heidän lapsensa ovat saaneet kaikesta huolimatta kasvaa siedettävissä olosuhteissa ilman väkivaltaa. Voimia sinulle!!!
ensinnäkin vaikutat vahvalta ihmiseltä ja tiedän että selviydyt kävi miten kävi....Vaikeaa elämä toisinaan on ehkä liiankin mutta kun tapahtumiin ja kriiseihin on saanut etäisyyttä huomaa että ne ovat vahvistaneet sinua ihmisenä...mekin olemme kuitenkin vain ihmisiä kaikkea ei tarvitsekaan jaksaa...apua saa ja pitää hakea.minulle tuli ensin mieleen että eikö olis tärkeintä turvata sinun ja lapsen turvallisuus ja se tuskin on ainakaan täysin varmaa niinkauan kuin miehesi asuu samassa asunnossa.Ja hyvä uutinenhan tietenkin on että miehesi on aloittanut oman " kasvu" prosessinsa toivottavasti miehesi pystyy pitäytymään linjalla ja lopullisesti muuttaa toimintatapansa ja kasvaa eroon ongelmistaan.
Kuitenkin niinkauan kuin on epävarmaa onko teillä turvallista elää yhdessä niin miehesi pystyisi kyllä laittamaan elämänsä järjestykseen ihan itsekin kuitenkin ongelmat ovat hänellä ja niitä ei kukaan muu pysty poistamaan vaikka kuinka haluaisi.Erikseen asumisen ei tarvitsisi tarkoittaa eroa vaan se olis vaan sinun ja lapsen " rauhan" kannalta paras.Jos sattuisikin niin ettei miehesi syystä tai toisesta ole muuttunut lopullisesti ja hurja meno jatkuisi jossain vaiheessa niin silloin hän ei pystyisi teitä vahingoittamaan ja vetämään alas toilailujensa takia....
lisäksi hän joi ja käytti perheessään mielivaltaa. Äitini oli läheisriippuvainen - riippuvainen sukunsa ja naapureiden mielipiteestä ja siten miehestään. Minä ja siskoni sairastuimme...
Tarinasi loppuosa poikkeaa omastani: miesystäväni hakkasi minut KERRAN ja asia puitiin oikeudessa. Pari vuotta tästä ja tapasin OIKEAN ihmisen, mieheni jonka kanssa on nyt lapset, perhe ja elämä. Yritän tällä sanoa, että älä ripustaudu huonoon suhteeseen - onni saapuu kyllä ennemmin tai myöhemmin (en saata edes ajatella sitä, että olisin jatkanut pahoinpitelijäni kanssa ja menettänyt tämän miehen) HUH!
Rohkeutta ja itsekunnioitusta sinulle!
Ajatuksiani: Hae myös itsellesi terapiaa, jossa voit omana itsenäsi puhua ja purkaa kipeitä asioita, jotka hankaloittavat " tätä päivää" . Luottamuksesi on saanut kolauksen, mutta tilalle ei ole mikään mahdottomuus tulla luottamus ja turvallinen parisuhde. Uudet, aidot ja rehelliset kokemukset parantavat. Jos ja kun sinulla on asenteena ja haluna antaa miehellesi (huom! myös isällesi) anteeksi kaikki kokemasi vääryys, pääset itsekin sisäisesti vapaaksi. Asiat ei tapahdu hetkessä, pikku hiljaa. Mielestäni on hieno asia, ettet ole hylännyt miestäsi ja sanoisi kuka ulkopuolinen mitä vaan, niin sinä itse tunnet sydämessäsi mikä on oikein - näin uskon.
Kirjeen kirjoittaminen auttaa. Kirjoita (jos haluat) " kirje isälle" , jota ei kuitenkaan tarvitse lähettää. Mieti ja kirjoita, mitä haluaisit sanoa isällesi, jos olisit isäsi hautajaisissa (en tiedä onko isäsi elossa vaiko ei, mutta joka tapauksessa), kirjoita, mistä asioista koit surua, mistä iloa, pettymystä, kaipausta, mikä sinua haavoitti, mitä olisit toivonut. Kirjeen kirjoittaminen todella auttaa sinua selkeyttämään itsellesi, minkälaiset tunteet, minkälainen on isäsuhteesi. Sillä vääjäämättä kokemuksesi isästäsi vaikuttavat parisuhteessasi.
Voit kirjoittaa myös minulle, jos haluat. En vielä laita sähköpostiosoitettani. Elä hetki kerrallaan, älä tee tunnetilojesi mukaan. Anna aikaa itsellesi selkeyttää, mitä haluat. Olet tärkeä ja arvokas ihmisenä. Lapsesi ja miehesi tarvitsevat sinua, mutta myös sinä tarvitset apua, ja voit pikku hiljaa opetella sitä vastaanottamaan. Uskalla olla heikko ja tarvitseva. Ei sinua hylätä ja hakata enää. Näin uskon.
Eikä ole väärin käyttää pientä annosta masennuslääkettä, joka voi todella paljon tasoittaa tunne-elämääsi ja auttaa sinua enemppi järjen tasolla käsittelemään asioita. Tee sellaisia asioita, joista pidät. Sinulla on oma ainutlaatuinen elämä.
Viestisi oli rankkaa luettavaa! Olet joutunut kokemaan todella kovia. Eikö olisi jo aika ottaa oma elämä haltuun? Eikö olisi aika vaatia jotain hyvää sinunkin elämään?
Sinuna heivaisin tuollaisen miehen, hänhän on vaaraksi sekä sinulle että lapsellenne! Vaikka vannoo muuttuvansa, niin uskotko, että todella käy niin? Jokainen ryyppyreissu on todennäköisesti hänen viimeisensä, sen jälkeen hän lopettaa, eikö vain? Vuosien ajan hän uskottelee lopettavansa " tämän reissun jälkeen" .
Sinä ansaitset hyvän parisuhteen, sinä ansaitset onnellisen elämän. Oletko oikeasti onnellinen miehesi kanssa, vai oletko todellakin vain läheisriippuvainen? Jos olet " vain läheisriippuvainen" , luuletko, että niin sanottu onni miehesi kanssa on aitoa? Eikö se silloin ole vain läheisriippuvaisuutesi tyydyttämistä, ei suinkaan aitoa onnellisuutta ja tyytyväisyyttä, että saat olla JUURI HÄNEN kanssaan?
Suosittelen sinua nyt tarkastelemaan elämääsi ulkopuolisen silmin. Miltä se näyttää? Hyvältäkö?
Älä hyvä ihminen jää kituuttelemaan suhteeseen, jossa vain kärsit. Vaikka eron jälkeen on hetken (jopa kuukausia) rankkaa ja vaikeaa ja voimat tuntuvat loppuvan, niin eikö ole kuitenkin parempi, että tämä kestää vain hetken, kuin että joudut olemaan onnettomassa suhteessa koko loppuikäsi?
Voihan toki olla, että miehesi oikeasti aikoo muuttaa tapansa ja ryhtyä vastuulliseksi isäksi ja puolisoksi, mutta kuinka suuri todennäköisyys on, että hän kuitenkin sortuu?
Oletko ikinä ihmetellyt niitä naisia, jotka kituuttelevat suhteessa väkivaltaisen miehen kanssa ja ihmetellyt, kuinka ne naiset antavat kuukaudesta toiseen puolisidensa piestä itseään? Näiden naisten täytyy todella inhota itseään, kun elävät sellaisessa suhteessa (eri asia tosin, jos puoliso uhkaa esim. tappaa, mikäli vaimo lähtee, mutta on myös niitä, jotka ovat VAPAAEHTOISESTI miestensä hakattavana suhteessa).
Toivottavasti vielä joskus huomaat, että ansaitset parempaa, kuin mitä miehesi sinulle tarjoaa. Todella toivon sinun itsesi vuoksi niin!