Voiko parisuhteessa mennä " liian hyvin" ?

Me ollaan oltu yhdessä pian 9 vuotta ja riidelty (vain sanallisesti) ollaan ehkä kerran tai pari kunnolla ja silloinkin oli alkoholilla osuutta asiaan.

Kyllä nyt joskus pientä kiukuttelua on, mutta pääasiassa meikäläisen puolelta.

mekin osataan tapella.

meillä on tommosta. Nauretaan tosi paljon. Kunnioitetaan toisiamme - pidetään hyvänä sekä sanoin että teoin. Myös lapsia.



Riidellään tosi harvoin ja kun riidellään, niin riita päättyy pian, ja nauruun ja suudelmiin.



Minusta me olemme vaan niin täydellinen pari ja rakkautta ja kunnioitusta riittää.

vaikka olisi miten hyvä parisuhde, kyllä se väkisinkin välillä rassaa, kun omaa aikaa tai yhteistä aikaa on mahdoton koskaan järjestää.

Ehkä se on juuri sitä sielunkumppanuutta, jos todellakin menee aina hyvin yhdessä.

Miksi ihmeessä sanotaan niin, että suhteessa on jotain vikaa, jos ei tapella? Kateellisten panettelua?

Me on oltu ukon kanssa ihan just kohta 7 vuotta yhessä joista yli 6 avoliitossa. Lapsia 2.



Me on aina puhuttu paljon ja mitä enempi puhutaan niin löydetään tapoja joilla parantaa " riitoja" .



Alkuunsa siinä parin vuoden kohdalla tuli eka kriisi. Mää oon vakaasti sitä mieltä että silloin akanat erotellaan ja pari hajoaa jos hajoaa.. :) Sitä aikasemmin harvemmin näytetään oikein tulisuutttaan, nääs.



Me alettiin siinä alkuunsa huutaan ja karjuttiin ja huudettiin.



Sitten piti vähän rauhottua ja alkaa puhumaan. On paljon helpompaa kun riidat jää riitelemättä ja tehdään sovussa yhteisiä päätöksiä ja kompromissejä. Tottakai joskus on isompi ongelma ja joskus hormoonit hyrrää kovempaa, mutta jos volyymit alkaa nouseen liikaa niin toinen huomauttaa asiallisesti että hiljasempikin puhe riittää.



Mää nautin siitä että meillä puhutaan eikä huudeta. Lapsetkin toivottavasti oppii että jos perustellaan ja suunnitellaan niin se tuo nopeemmin parempaa kun toisen alistaminen huutamisella.

Yhdessä kuusi vuotta. Lasta ei ole, mutta ei tämä vuosia kestänyt tahaton lapsettomuus tutkimuksineen, hoitoineen, hormoneineen, pettymytyksineen varmaan mikään automaattinen parisuhteen nostattaja ole.



Meillä vaan ei juurikaan ole asioita, mistä tulisi riitaa. En oikein osaa edes kuvitella, mistä " kaikki" muut pariskunnat aina riitelevät, ihan noin konkreettisesti.

Kyllä kai se vähän on sitäkin.. Että kun mekin niin kyllä muutkin tai jos ei niin jossain mättää..



Mutta sen mää allekirjotan että jos ei laita vastaan niin sitten se on alistumista. MUTTA; pitääkö riidellä ja huutaa että voidaan asioista sopia?



9

Tappelu ja kiistely ei ole automaattisesti merkki siitä, ettei menisi hyvin (voi toki olla). Se, ettei puhuta, tai vietetä aikaa yhdessä ja riidellän toista halveksien ja isketään arkoihin paikkoihin-silloin menee huonosti.



Meillä ollaan oltu yhdessä 7v naimisissa 4v ja joskus väitellään, kiistellään, joskus vietetään iltoja omissa oloissa, mutta syvästi kunnioitetaan toisiamme ja olemme absoluuttisen sitoutuneita toisiimme ja perheeseemme.

Sitten tuli tarpeeksi stressaava elämänvaihe, ja johan opittiin riitelemään! Mutta ei meidän suhde ole mitenkään siitä huonontunut, vain muuttunut erilaiseksi. Ei me edelleenkään riidellä paljon, mutta kuitenkin.



Mulla oli ainakin aiemmin sellainen pelko, että jos me ei ikinä riidellä, niin meneekö meidän suhde ihan pipariksi, kun tulee niin iso vastoinkäyminen, että se " vaatisi" riitelyä. Eli oliko meidän riitelemättömyys sitä, että toinen antaa aina periksi, vai tullaanko me vaan niin hyvin toimeen? Käytäntö osoitti jälkimmäisen onneksi todeksi. :) Mutta ymmärrän kyllä sen näkökulman, että suhteessa on jotain vikaa, jos ei riidellä. Kyse voi pahimmillaan olla juuri toisen jatkuvasta perään antamisesta ja alistumisesta.

Meillä 3 lasta, joista vanhin ei edes yhteinen, eikä edes se asia riko meidän välejä, vaikka saattaisi tulla riitaa helposti tapaamisista jne.



Me olemme yhteninen rintama myös vanhempina ja siksi lastenkaan asioista ei tule riitaa.



Mieheni rakastaa tuota vanhinta ihan yhtä lailla kuin noita biologisisesti omiaan, eikä meidän arjessa näy se millään lailla, että yksi lapsista on " vain minun" .



Meilläkin alussa oli ne riidat. Minä uudella paikkakunnalla, uusi työ, uusi elämä kokonaan. Mies juoksi aluksi tappeluita pakoon, mutta nyt rähähtää ihan yhtälailla kuin minäkin ja siksi riidat ovat tosiaan hyvin lyhyitä ja päättyvät naurunremakkaan.



Juuri nyt en edes muista, milloin olisimme viimeksi riidelleet...