Viikkojen sadekauden jälkeen seesteisyys on kevyttä hengittää

Aamun alkava kuulaus, siihen heräsin varhain. Onko nyt jo kevät? Tuntui kuin utuinen pölyinen verho olisi liukunut viileässä unessa silmieni edestä pois, mutta se jatkoi liukumistaan vielä valveillakin, tunsin itseni jotenkin alastomaksi elämän edessä. Näkö tarkentunut, katse kirkastunut, selvästikin elossa. Kahvin mukana nielin ajatuksen tulevasta, joka on kirjoittamaton tuntematon kertomus. Nimi alle, tapahtukoon hyvin, kaikille. Sitten en enää niin pelännyt. Laitoin musiikin soimaan, päästin sen soljumaan soluihini ja annoin ottaa hetkeksi hyväilevään komentoonsa. Menneet vuodet historiaani, joka ikinen niistä, yhteenkään ei milloinkaan enää paluuta ei vaikka kuinka tahtoisi. Tein elämälleni jälleen niin että puhalsin sen kuin höyhenen ilmaan kämmeneltäni. Ehkä se on onneksi, ehkä se ei ole, kuitenkin jotain mistä en voi ennalta tietää. Niinhän se aina on. Risteyksiä tulee aina.