Yhden lapsen äidit! Miten saatte ajan kulumaan???

Meillä esikoispoika nyt 6 kk. Tykkään olla kotona koska ennen ei ole ollut mahdollisuutta. Olin aiemmin kiireinen yrittäjä ja kesälomatkin jäi pitämättä aina, viimeksi kesällä 2000 olin ollut vapaalla 3 viikkoa.



Nyt tässä kotosalla ollessa tulee puuhailtua kaikkea mahdollista. Pihamaan laatoitusta, pientä pintaremppaa, suursiivouksia, järjestelyitä ja suuren puutarhan hoitoa. Paljon pojan kanssa reissataankin ja kylätellään, ollaan kaupungilla ja hoidetaan koiria.



Mutta aika ei meinaa kulua millään. Kohta loppuu tekemisetkin jos tätä vauhtia tapahtuu.



Toinen lapsi ei vielä ilmoittele tulostaan joten aikaa olisi vaikka mihin. Mieskin paljon töissä, 6-7 päivää viikossa, aamusta iltaan. Joskus vapaalla ja haluaa hengailla pojan kanssa silloin.



Miten te saatte aikanne kulumaan?



(En sitten aio alkaa leipomaan pakastinta täyteen, se on jo raskauden loppuaikana tehty =) )

Lapsen kanssa eläminen on myös ihan vaan olemista. Kannattaisi opetella sen sietämistä, jos haluaa kasvattaa tasapainoisia lapsia. Lasten kanssa oleilu nyt joskus vaan on todella tylsää.

Kyllä touhua ja tohinaa tulee ihan tarpeeksi kun lapsi kasvaa ja jos vielä toista lasta mielitte, niin oijoi...

En rupea maalailemaan sen kummempia kauhukuvia seinille, mutta kokemuksesta tiedän että kahden lapsen kanssa voi olla todella rankkaa välillä. Yhden vauvan kanssa oli ihanan rauhallista ja leppoisaa. :)

Minulla 3 lasta ja jos olen vain vauvan kanssa kotona niin ei ole mitään_tekemistä!



Mutta, antaisin kuitenkin neuvon, että nauti nyt kun voit!!!

Kohta et enää valita tylsyyttä kun vauvastasi kasvaa menevä taapero, joka tutkii ja penkoo kaikki paikat, ja saat vahtia häntä koko ajan. Silloin saatat ehkä kaivata sitä aikaa, kun vauvan kanssa oli tylsää eikä ollut mitään tekemistä.

Aika yhden vauvan kanssa on aika ainutlaatuista, koska kun lapsi kasvaa tai tulee lisää lapsia, et enää samalla tavalla saa nauttia siitä tunteesta, että ei ole enää mitään tekemistä. Kaupungilla käymiset ja kahvittelut muuttuvat haastavammiksi kun lapsi kasvaa, eivät toki mahdottomiksi.

Mä viihtyisin mainiosti vaikka vankilan sellissä loppuikäni ihan omien ajatusteni seurana. Tuntuu tosi vaikealta eläytyä sellaiseen, että olis pakko tehdä koko ajan jotain, että sietää olla.

tein melkoisia lenkkejä "vaunuillen". Sitten aloitin äiti-lapsi -kerhot, uudet harrastukset (lapsen ollessa parivuotias). Koeta tavata ystäviäsi.



Nyt, kun lapsi on kohta kymmenen, voin sanoa, että aika ei käy pitkäksi. Hän on edelleen ainokainen, ja lähellä ei ole lapsia. Olen välillä hirvittävän turhautunut olemaan lapsen kanssa kahdestaan. Uskon, että olisi helpompaa, jos olisi sisaruksia.

mutta tuossa kolmen vuoden jälkeen alkaa rassaamaan se miten paljon huomiota lapsi vaatii. Sisarus ottaisi painetta siltä suunnalta pois. Toisaalta toisessa lapsessa on sit muuta puuhaa.

Onko kysymys enemmänkin siitä, että susta tuntuu kuin "pitäisi" olla koko ajan jotenkin kiireinen ja ahkera, kuin siitä että oikeasti kärsisit tekemisen puutteesta?



Mä olen itsekin aikamoinen suorittaja, ja yhden lapsen kanssa kotona oleminen tuntui välillä suorastaan nololta, kun se oli niin ylihelppoa - oli vaikea päästä edes tilapäisesti eroon tästä ainaisesta aikaansaavuuden vaatimuksesta. Tosiasiassa mulla oli myös oikeastaan aika hauskaa kun vain lueskelin, juoruilin ja laiskottelin päivät pitkät, mutta sen myöntäminen edes itselle oli vaikeaa. Joutilaisuus on tässä nykymaailmassa olevinaan niin tuomittavaa...



Yrittäisin siis minäkin vain neuvoa sua opettelemaan nauttimaan tilanteesta. Käsilläsi on todellakin aivan ainutlaatuinen tilanne, ei ainoastaan siksi että lapsesi on vain kerran vauva, vaan myös siksi että seuraavan kerran saat ihan luvan kanssa olla laiskana vasta eläkkeellä.

iltaan 6-7 päivää viikossa. Tulee mieleen että onko tässä nyt oikea diagnoosi pikemminkin yksinäisyys.

Tottakai olen yksinäinenkin kun mies on koko ajan töissä. Ja meillä suuri maatila kaiken muun työn ohella niin tekemistä riittää. Käytännössä mies ei voi edes osallistua ainuuseenkaan kotihommaan. Siksipä minä täällä teen remppaa ja muuta mitkä osaamisen puolesta mies olisi parempi tekemään.



Koska minäkin olin vuosia niin kiireinen, kaikki vähänkin ylimääräinen homma oli jäänyt tekemättä.



Onneksi meillä käy kylässä paljon ystäviä ja tuttuja ja käyn pojan kanssa usein myös kylättelemässä. Se auttaa yksinäisyyteen.



Nautinkin tästä ettei ole aikataulua mutta pitemmän päälle tuskastuttaa. Tottakai sekin vaikuttaa kun tuntee itsensä niin arvottomaksi kun ei tee töitä, täällä maalla yleensä jatketaan työntekoa kunhan synnytyksestä toivutaan. Meillä ei ole eläimiä, koneeseenkaan en noin pientä voi ottaa koska se ei ole turvallista.



Mukavasti meillä päivät menee ja paljon ollaan myös vaan loikoillen ja hassutellen. Mutta kun sitä on tottunut johinkin niin lujasti niin vaikea muuttua.



Loppuraskaudessakin aika kävi todella pitkäksi, en saanut nukuttua kun muutaman tunnin yössään, kerkesin jo silloin aloittaa nämä rästihommat.

Isovanhemmat (ukit) vahti vauvaa vuorotellen, kun kävin luennoilla.

Olen haaveillut uudesta alasta kauan, Vaikka päivääkään en sen alan töitä ole tehnyt mihin olen kouluttautunut, kaksi tutkintoa kuitenkin on.



Toista lasta yritämme jo, itseasiassa emme ola alkaneet käyttämään ehkäisyä missään vaiheessa. Toinen lapsi sekoittaisi opinnot. Ikään on sen verran ettei siirretä lasten hankkimista enää yhtään. Esikoistakin tehtiin 6 vuotta ja hoidot auttoivat sitten.

Musta on taas vain ihanaa olla, nauttia hiljaisuudesta ja lukea hyvää kirjaa ja ottaa välillä torkut.

mutta toivottavasti jälkikäteen ei kaduta ettei käyttänyt hyväksi sitä ainoaa mahdollisuutta olla hyvällä omallatunnolla laiskana. Kun sitä jatkuvaa tekemistä ja puurtamista on tarjolla niin vähän, ja vain hyvin harva aika ihmisen elämässä on yhtä ylellisen joutilasta kuin yhden vauvan kanssa kotona oleminen... Se aika on tosi, tosi lyhyt eikä palaa koskaan. Jo kahden lapsen kanssa on selvästi enemmän hommaa.