Miten sitä jaksaisi elää ilman kavereita?

Vierailija

Olen hiljainen ja arka yliopisto-opiskelija. Sosiaalinen elämä on nollissa, tapaan ihmisiä ehkä kerran puolessa vuodessa. Opiskelijatoimintaan olen yrittänyt lähteä mukaan, mutta olen niin hiljainen että jään aina sivustaseurailijaksi. Yksinäinen olen ollut yläasteelta asti, joten mitään vanhoja kavereitakaan ei ole olemassa.

Opinnot ovat seisoneet jo reilun vuoden enkä saa töihinkään haettua. Mistä sitä saisi iloa ja voimaa elämään? (Lemmikin hankinta ei ole ikävä kyllä mahdollista.)

Kommentit (10)

Vierailija

Kuulostat masentuneelta. Ei siinä muuta vaihtoehtoa ole kuin tuppautua vaan niihin opiskelijapippaloihin, jos kaipaat seuraa. Juo vaikka hiukan viiniä, niin estosi vähenevät. Totuus kyllä on, että kukaan ei tule hihasta vetämään sinua mihinkään, vaan itse on lähdettävä, jos haluaa tilanteen muuttuvan. 

Olin itse nurena samanlainen, mutta nyt keski-ikäisenä en kärsilainkaan yksin olemisesta. Olen paljon rohkeampi kuin nuorena, enkä arkeile mennä baariin yksin. Olisin hämmästynyt nuorena, jos olisin nähnyt itseni keki-ikäisenä. Mutta enempää ei minusta, koska ongelma on sinulla.

Onko tämä yksin oleminen ollut aina luonteenpiirteesi, vain onko se tullut opisklelun myötä ja liittyykö siihen muutto uudelle paikkakunnalle? Yksinäisyyttäsi ei varmasti helpota se, että opiskelut eivät etene. Eihän sinulla ole edes mahdolllisuutta tutustua opiskelukavereihisi, jos et vietä heidän kanssaan edes aikaa. Joku harratsu kannattaisi myös hankkia, mennä vaikka kuntosalille, joissa käy yleensä aina sama porukka ja samaan aikaan. Heistä voi löytyä joku sielunkumppani ja samalla sosiaaliset taidot kehittyvät, kun juttelet uusien ihmisten kanssa.

Kotiin hautautuminen on kyllä viho viimeinen vaihtoehto, joka johtaa vaan yhä pahempaan ihmispelkoon.

Toivotan kuitenkin tsemppiä ja voin kertoa, että rohksus kyllä lisääntyy iän karttuessa. Mene jo huomenna opisntojesi pariin, Mikään ei muutu, jos jatkat samalla tavalla kuin tähän saakka.

Vierailija

Kiitos vastauksesta! Olen tosiaan varmaankin masentunut. Ongelma on sekin, että epämukavuusalueelle meno aiheuttaa ahdistusta ja stressiä. Olin just yhdessä tapahtumassa erään mukavan ihmisen kanssa, ja ahdistuin nyt jälkikäteen siitä, että olikohan mun seura ikävystyttävää hänelle. Toisaalta tää ahdistus on kai pakko kärsiä...
Tavallaan toivois et vois vaan olla kotona, mutta sitten kun se ei tee onnelliseksi.

Vierailija

Yksi vaihtoehto on, että unohtaisit sosiaalisen elämän tavoittelemisen toistaiseksi, ja keskittyisit täysillä opintoihisi. Kun olisit koko ajan työn touhussa opintojen parissa, yksinäisyyttä ei olisi aikaa edes ajatella, kun mihinkään sosiaaliseen ei edes olisi aikaa. Sitten voisi olla tyytyväinen itseensä, kun valmistuisi nopeasti ja huippuarvosanoilla.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Yksi vaihtoehto on, että unohtaisit sosiaalisen elämän tavoittelemisen toistaiseksi, ja keskittyisit täysillä opintoihisi. Kun olisit koko ajan työn touhussa opintojen parissa, yksinäisyyttä ei olisi aikaa edes ajatella, kun mihinkään sosiaaliseen ei edes olisi aikaa. Sitten voisi olla tyytyväinen itseensä, kun valmistuisi nopeasti ja huippuarvosanoilla.

Tuota mä yritin silloin, kun aloitin opinnot täällä. Olin jo aiemmin opiskellut korkeakoulussa, ja ajattelin alkuahdistuksissani että otan kiikariin mahdollisimman nopean valmistumisen ja että en mä niitä kavereita oikeastaan tarvitse tai kaipaa. No, opiskelu takkusi ihan alusta asti vaikka miten yritin (en vaan "jaksanut", ahdisti koko ajan) ja nyt olenkin ihan selkeästi jäljessä muita. Psyyke vaan katkesi jossain vaiheessa.

Vierailija

Mä en suoraan sanottuna ymmärrä miksi yksinäiset ihmiset eivät kelpaa edes toisilleen? Suomi on täynnä yksinäisiä ja hiljaisia ihmisiä, silti esim. minut toistuvasti torjutaan kun yritän tutustua kaltaiseeni. En kertakaikkisesti ymmärrä mistä se johtuu. Olen suhteellisen normaali naisihminen (muutamaa tiettyä kiinnostuksen kohdetta lukuunottamatta), normaaliälyinen, ulkoisesti ihan viehättävä, uskollinen, hyväntahtoinen, luotettava... Minäkin on melko hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, mutta silti kaipaisin ystäviä. Vikojakin minussa on (kenessä ei olisi?), mielestäni vikani eivät ole niin pahoja, että ansaitsisin yksinäisyyden. Kyllä vaan, tämä tilanne on surullinen.

Vierailija

Joo minutkin masentaa se, että yksinäiset ei kelpaa edes toisilleen. Viime viikolla sain kokea miten minulle itkettiin yksinäisyyttä ja minulle on kuulemma helppo puhua. Mutta kun sanoin, että minä pidän hänestä ja olen myös yksinäinen ja haluaisin olla ystävänsä, niin ei kuulemma kiinnostakaan. En todella tajua.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Joo minutkin masentaa se, että yksinäiset ei kelpaa edes toisilleen. Viime viikolla sain kokea miten minulle itkettiin yksinäisyyttä ja minulle on kuulemma helppo puhua. Mutta kun sanoin, että minä pidän hänestä ja olen myös yksinäinen ja haluaisin olla ystävänsä, niin ei kuulemma kiinnostakaan. En todella tajua.

Hitto, että suututtaa tuollainen! Toisia yksinäisiä kohtaan käyttäydytään kuin he eivät olisi olemassa. Voisiko joku viisas kertoa mistä tällainen johtuu?? Kenellä yksinäisyydestä kärsivällä on varaa torjua toinen yksinäinen, ja mistä syystä?? Itse olen vain kertan torjunut lähestymisyrityksen ja silloinkin kyseessä oli nainen joka oli pukeutunut kuin irstas huora. Minusta hänen pukeutuminen kieli pahoista mielenterveysongelmista, joten en halunnut ongelmia itselleni. Mistä syystä te muut ootte kieltäytyneet kaveruudesta?

Vierailija

Olen yksinäinen. Kaikki entiset kaverit on parisuhteeseen kytkettyjä tai seurustelee. Syitä  miksi olen kieltäytynyt ystävyydestä on monia. Entiset ystäväni ovat mm. loukanneet minua toistuvasti,pahoinpidelleet henkisesti tai (teologiopiskelija) tai vieneet kaiken miesten huomion, osoittamatta mitään sympatiaa minulle. Tämä kyseinen viettelijä mm. alkoi baarissa haukkumaan ulkonäköäni miehelle, minun ollessa vieressä kuuloetäisyydellä, jotta saisi miehen itselleen.Muut tuntemattomat pöydässäolijat vittuilivat minulle, kun siirryin paikaltani, mutta tämähän ei ko. "viettelijää" kiinnostanut.Tällaiset "ystävät" tekevät vaikeaksi uskon ystävystymiseen.

Asiaan. Syitä miksi olen aina kieltäytyyt ystävyydestä: Uskonnollisuus, liian seksitön nörttimäinen ulkonäkö, karmea ulkonäkö eli huomattavan ruma naama+ vaateyhdistelmät jotka saa kyseenalaistamaan ko. henkilön mielenterveyden, huomattava biseksuaalisuus tai lesbous sellaisilla joiden tiedän voivan yrittää minuakin,tunnekylmyys, tunteellinen epä-älyllisyys ja vahingoniloinen olemus. Lisäksi pelkästään miehille eläminen ja jatkuva perheen perustamisesta haaveilu sekä mauttomat harrastukset ja typerät kiinnostuksen kohteet, joista jauhaa jatkuvasti.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat