Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Te, joilla epävakaa persoonallisuushäiriö, kertokaa itsestänne.

Vierailija

Onko ollut terapiaa ja minkälaista? Mitä lääkityksiä. Kertokaa myös persoonastanne ja oireistanne.

Kommentit (11)

Vierailija

Minulla on epävakaus, mutta se ei ole isoin ongelmani. Minulla on perhe, pitkä avioliitto takanani, kaksi ihanaa lasta. Epävakauteni näkyi nuorena raivonpuuskina, epäluuloisuutena ja epätoivona, mutta aikuisiällä kyse on lähinnä oudoista ajatuskuvioista ja traumojen nousemisesta pintaan.

Hoidan lapseni kuin kuka tahansa muukin ja miehen mukaan olen ihanteellinen puoliso. Mutta siinä missä käytän energiani perheeseeni, yksin ollessani päässäni ei liiku mitään- tai jos liikkuu, niitä outoja ajatuksia, joita ei voi sanoa ääneen.

Syön neuroleptia, tehoaa ahdistukseen ja pakkoajatuksiin. Syön masennuslääkettä, joka tehoaa myös ahdistukseen, tämä toimi itselläni lähinnä ahdistukseen ja pitää yllä normaalia toimintakykyä.

Terapiaa en ole saanut, lukuunottamatta DKT-terapiaa joitakin vuosia sitten. Tiedostan kyllä että terapia olisi edellytys asioissa eteenpäin pääsemiselle, mutta toistaiseksi en ole valmis repimään auki kaikkea sisälläni. Pelkään myös sitä, josko tämä jaksava, "normaali" puoleni katoaa jos/kun aloitan terapian, ja tilalle tuleekin jotain muuta. En tahdo ottaa sitä riskiä lasteni nähden.

Vierailija

Herran jumala! Kuinka te ihmiset voitte olla noin kylmiä? Kamala kommentti. Hienoa heittää jälleen nimettömänä jotain tuollaista...
Henkilökohtaisesti en voi kysymykseen vastata, mutta olen vahvasti alkanut epäillä että puolisollani voisi olla tämä. Et siis todennäköisesti saa kunnollisia ja aitoja vastauksia, mutta on olemassa blogi joka käsittelee mielestäni asiaa erittäin hyvin. (En muista nimeä nyt) Niin ja miksi luulen että et saisi asiallisia vastauksia, no tietenkin siksi että suurin osa sairastavista ei edes tiedosta/pysty näkemään ongelmaa itsessään, vika on aina muissa..... Älä hae vertais tukea täältä, pahoitat vain mielesi.

Vierailija

Samat kuin kakkosella ilman terapioita tai lääkkeitä. Vanhemmiten sairaus on laantunut. Tulisen kiivas ja seksuaalinen olen edelleen, kuitenkin haluan viettää aikaa monesti yksinäni. Mieheni on ollut aina aivan rakastava, turvallinen, luotettava ja suvaitseva ihminen, johon moni ei olisi kyennyt. Parempaa ihmistä en olisi voinut saada rinnalleni, ihan terveytenikin kannalta.

Vierailija

Olen yh-äidin ainokainen. Kohteli minua kaltoin. Olin apea lapsena, mutta luultavasti joku sisäinen vahvuus sai jaksamaan. Hain itse 15-vuotiaana apua!

Tapasin samanlaisen rikkonaisen ja elämä oli kiihkeätä rakkautta sekä vuoristorataa. Pahimmat ongelmat tulivat sen jälkeen kun tulin äidiksi 26 ja 30. Aloin voimaan yhä huonommin ja riitaisuus, hurja alkoholinkäyttö, itsensä vahingoittaminen sekä riidat pers.häiriöisen kumppanin kanssa pahenivat.

Erosimme riitaisasti ja lapset jäivät miehelle, joka ei itsekään ole mitenkään tasapainoinen, suorastaan pelottava ja psykoottinen.

Elän yksin, olen karkottanut useamman ihmisen elämästäni. Miehet rakastuvat minuun, mutta sitten juoksevat karkuun. Olen vakavasti alkoholisoitunut. Minulla on runsaasti opintoja takana, hyvä ammattikin takataskussa (ei amis). Olen työtön.

Äitini kanssa en ole tekemissä, koska hän on 25 kertainen skitso minuun verrattuna ja muistutan häntä hänen onnettomista valinnoistaan sekä yksinäisyydestä.

Vierailija

Olen vitonen ja kamala homma löytää sellaista! Ensimmäinen tuki minulta hylättiin muinoin ja sitten muuten on tosi vaikeata löytää Oikeata Ihmistä! Tiedätkö, riittävän älykäs, empaattinen ja joka tekee hommaa täysillä sydämellään.

Sairaalan poliklinikat ja mielenterveystoimistot ovat täynnä näitä hohhoijaa-naisia -jotka ovat ajautuneet hommaan ilman mitään oikeita valmiuksia työhönsä. Osa inhoaakin ja halveksuu asiakkaitaan. Näkeehän tuon.

Kiitokset upeille lääkäreille Pohjois-Karjalan keskussairaalassa! Neljä aivan upeata ja pari tosi hyvää :) Kiitos siitä.

Vierailija

Mulla on diagnosoitu nuoruudessa epävakaa persoonallisuushäiriö. Nyt nelikymppisenä ei varmaan enää diagnostiset piirteet täyttyisi, koska olen käynyt pitkän psykoterapian ja jotkut tempperamenttipiirteet (mm. vastuullisuus/tunnollisuus) kehittyvät nelikymppiseksi saakka.

Minun epävakaus on/oli identiteetin ja tunne-elämän epävakautta. Olin hukassa itseni kanssa. Olin itsetuhoinen. Koko ajan oli huono olo. Olin useita kertoja psykiatrisessa osastohoidossa. Sitten pääsin psykoterapiaan. Se loppui muutama vuosi sitten. Nyt elän ns. normaalia elämää. En syö enää lääkkeitä. Olen syönyt neuroleptejä, mielialantasaajia, masennuslääkkeitä, rauhottavia... Neuroleptit tasoitti oloa parhaiten, ehkä ne myös passivoi jotenkin. Painoakin tuli "pikkuiset" 30 kg suunnilleen yhden talven aikana.

Minulla oli ihan kauheat kasvuolosuhteet. Aika ihme, että selvisin niistä niinkin vähin vaurioin. Uskon mulla olleen dissosiaatiota jo hyvin nuorena.

Käyttäjä97
Seuraa 
Liittynyt17.10.2015

Tuota.. Mä olen kirjoitellut itsestäni viime aikoina liikaakin, mutta paskat, kun on mun mielestä tärkeä aihe ja haluan jakaa tietoa omalta osaltani..

Taustaa mun diagnoosille; alistava, kylmä isä, joka ei hyväksynyt heikkoutta eikä osannut lainkaan ymmärtää tai osoittaa tunteita. Tosin tunnisti aina heikkouden merkit ja iski niihin julmasti. Koulukiusaamista esikoulusta lukioon. Koko kouluaikana vain yksi ystävä, rakas paras ystäväni tänäkin päivänä. Upea ihminen, joka saa kiitoksen siitä, että ylipäätään olen enää hengissä.

Mun luonne on siis äärimmäisen alistuva, liian ymmärtävä (eli mua jos syytetään täysin perättömistä asioita esim., niin alistun siihen koska en koe olevani muiden kanssa saman arvoinen, vaan koen että jos mulle ollaan vihaisia, kuten isäni aina oli, niin "ansaitsen" sen). Olen herkkä tunnistamaan muiden tunteita, ja pyrin seurassa ollessani pakonomaisesti välttämään ristiriitatilanteita, vaikka se edellyttäisi oman kannan täyttä tukahduttamista.Olen siis mielistelijä.

Minua on kiusattu aikuisenakin kahteen otteeseen, todella törkeästi vieläpä eli ei ollenkaan niin että "aikuisten kiusaaminen on huomaamatonta ignooraamista" vaan kyllä se oli ihan avointa naureskelua ja vittuilua niin, että pari ulkopuolista tulivat asiasta mulle sanomaan.

Tuosta diagnoosista, tämä mun paras ystävä sanoi kerran, että olenko mä todella epävakaa, vai traumatisoitunut? Koska kukaan ei synny epävakaaksi, vaan persoonallisuushäiriö kehittyy elämänkokemusten takia lapsuudessa.

Pohjimmiltaan sanoisin nyt, että kärsin vääristyneestä minä- ja maailmankuvasta, joka aiheuttaa muut asiat, eli vaikean kroonisen masennuksen, ahdistuneisuushäiriön (ahmimishäiriö ja pakkoajatukset) sekä paniikkihäiriön. Sosiaaliset fobiat johtuvat luonnollisesti traumoista ja vääristyneestä minäkuvasta.

Pakkoajatukset ovat välillä sietämättömiä, viikkoja ja kuukausia putkeen kestäviä ahdistuneisuusjaksoja. Koko viime talvi meni käsitellessä toissavuotista ammattikouluvuottani, jolloin mua kiusattiin todella avoimesti. Tunsin järjetöntä, voimatonta vihaa joka täytti jokaisen päivän. Pakkoajatukset ovat mulla aina sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä, mietin ikäviä tapahtumia todella pitkään.

Toisaalta nuo pakkoajatukset eivät ole mitään irrationaalisia koskaan, vaan pakonomaisesti mietin tilanteita, joissa minua on kohdeltu väärin. Pahimmillaan nuo ajatukset ovat kyllä todella vääristynietä, koen välillä pakonomaista pelkoa että en saa esim. katsoa ketään vastaantulevaa silmiin tai kävellä ryhdikkäänä, koska saatan vaikuttaa itserakkaalta! Siis sairasta itsevihaa, jonka isäni muhun istutti. Että ansaitsen kaiken pahan.

Kuulosti ikävältä tuo, että meitä pitäisi varoa kuin ruttoa,mutta myönnän kyllä, että ei minusta ole parisuhteeseen vielä. Toipumiseni on alkanut,mutta se on äärimmäisen hidasta. Ihmisenä epävakaat eivät useinkaan ole lainkaan pahoja, vaan juuri päinvastoin. Me ollaan useimmiten esim. narsistien vastakohtia, aivan liian kilttejä. 

Käyttäjä97
Seuraa 
Liittynyt17.10.2015

Lisäys vielä, että olen siis täysin kouluttamaton ja viidettä vuotta kunt.tuella. Ikää 34v. Sitä ennen kaupan kassan töitä. Yliopistoon pääsin vuonna 2004, mutta koskaan en opiskelemaan kyennyt. Lääkäri puhui jo eläkkeen hakemisesta, mutta en halua! Jos antaisin periksi parantumishaaveille, tappaisin itseni heti.

Lääkkeitä olen syönyt niin monia, että en muista edes mitä kaikkea lukiosta asti. Nyt syön Ketipinoria ja Voxraa. Sinä joka ylempänä kirjoitit pakkoajatuksiin auttavista lääkkeistä, kertoisitko mitä syöt? Itselläni nyt koko kesä ja syksy olleet hirveää aikaa pakkoajatusten osalta, haluaisin tietää, jos jostain lääkkeestä olisi enemmän apua kuin mun nykyisistä...

Vierailija

Mä en ole tarinaani vielä kertonut mutta lääkkeistä ainoat jotka auttavat pakkoajatuksiin ja psyykkiseen paineeseen ovat Lyrica 2x300mg/vrk ja Rivatril. Mielialalääkkeet aiheuttavat outoja oireita, painajaisia ja sydämentykytystä. 

Sain diagnoosin neljä vuotta sitten, toisaalta oli helpottavaa saada "vastaus" mutta toisaalta ahdisti hirveästi, kuulosti jotenkin pahalta. Lapsuudessa isä oli kylmä ja mua koulukiusattiin esikoulusta lähtien. 

Muutaman vuoden sisällä olen alkanut muuttumaan erakoksi aiempaa enemmän, suunnittelen tekemiseni ja menemiseni sen mukaan, joudunko kohtaamaan ihmisiä. Opiskelupotentiaalia olisi varmasti, mutta tunne-elämän vuoristorata tekee kaikesta oikeasti pelkkää sotkua.

Parisuhteessa toiselle osapuolelle mä oikeasti olenkin kartettava tyyppi, se on varma, mutta eipä ole mitään intressejä päästää ketään niin lähelle. Ajatus toisen ihmisen tunteiden huomioonottamisesta (esim. tunteidensa osoittaminen toiselle joka epäilee niitä) on vaikea, ja ajatus siitä että antaisin itseäni hoivattavan ja vaikka paijailtavan esim. seksin jälkeen on sietämätön ja suoraan sanottuna hyvin vastenmielinen. Ihmissuhteita leimaa ehdottomuus ja äkkipikaisuus. Tunteet ihmistä kohtaan muuttuvat puhtaasta halveksunnasta ihailuksi, saman päivänkin aikana. Käännän selkäni ja poistan ihmiset elämästäni epäreiluin perustein. Tiedostan siis itse sen. Tämän takia olen kasvanut yksinäiseksi aikuiseksi mutta nykyään en kärsi siitä niin paljoa kuin ennen.

Eläimiin saamani kontakti helpottaa, pärjään niiden kanssa aivan toisin kuin ihmisten ja koen saavani aitoa välittämistä ja huomatuksi tulemista. Liikun luonnossa, vaikeimpina päivinä saatoin soittaa äidilleni ja itkeä lopulta puhelimessa mutta se on jäänyt. Yritän kuormittaa häntä mahdollisimman vähän. 

Psykoterapiassa olin 2,5v. mutta alaikäisenä vielä. Kaikki lääkkeet kokeiltu, myös neuroleptit ja bentsodiatsepiinit. 

Edessä yksinäinen loppuelämä, lohtukeinona luontosuhde ja kyky nauttia taiteesta. Sanotaan että noin 10v. diagnosoinnin jälkeen tilanne voi helpottua mutta sekin tarkoittaisi pitkiä vuosia tätä samaa mulle vielä. 

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat