vahingossa raskaaksi?

Minulla ei varsinaisesti ole kokemusta suunnittelemattomasta raskaudesta, mutta pienestä ikäerosta kyllä. Meillä ikäeroa kahdella ekalla on vajaa 1v3kk. Meillä kakkosen odotus tuli kyllä yllätyksenä, koska tärppäsi jo ekasta kierrosta joten sulattelemista oli siinäkin.



Sinulla on vielä 9kk aikaa sulatella asiaa ja valmistautua henkisesti uuteen vauvaan. Tottakai kahdesta pienestä on työtä, mutta vauva-aika menee nopeasti ja selviät siitä varmasti. Ja mitä muitakaan vaihtoehtoja sinulla on? ;) Muistat vaan pyytää apua uupumuksen hetkellä, ettet aja itseäsi loppuun ja muistatte pitää parisuhteesta huolta. Miehenkin tuki on kahden pienen lapsen kanssa todella tärkeää.



Nyt kun meillä on pojat 3v ja 2v, niin leikkivät kivasti keskenään, tosin tappelukaverikin on aina lähellä... =D



Tuosta sektioasiasta minulla ei ole kokemusta.



Kaikkea hyvää ja voimia sinulle ja perheellesi!



mirju rv21

Meillä esikoinen oli melkein 3kk kun tulin raskaaksi oli se meillekkin aikamoinen yllätys että niin nopeasti tärppäsi mutta siis haluttiin saada kaksi lasta suht nopeasti ettei ikä eroksi tulisi vuotta enempää mutta paremmin sinänsä kävi.



Tytöillä siis ikäeroa 11kk ja 2viikkoa ja ihan hyvin ollaan pärjätty vaikka välillä sitä tohinaa on aika paljon mutta itse en kyllä kadu yhtään sitä että saatiin kaksi näinkin nopeasti heistä on paljon toisille seuraan ja leikkivät kovasti yhdessä välillä niitä riitojakin tietysti tulee heille mutta sehän kuuluu asiaan.

Oikeestaan se toinen menee siinä samalailla kuin se yksikin ei se sitä lisä työtä mielestäni niin paljoa tuo siihen arkeen.



Välillä lapset ovat olleet vaikka illan hoidossa ollaan käyty leffassa tai jossain se kyllä kummasti piristää taas arkea ja jaksaa sitten taas paremmin jos tuntuu siltä että haluaa hetken hengähtää:)

Myöskään en siitä sektiosta tiedä miten sen kanssa on varmaankin joku muu osaa kertoa siitä enemmän:)



Tsemmiä kuitenkin teille ei se niin paha juttu kuitenkaan ole miltä se ehkä tällä hetkellä sinusta tuntuu tai ainakin näin luulisin muistan myös itse kun ajattelin ihan samoja asioita kuin sinä vaikka haluttiinkin näin nopsaa nämä kaksi.

Eli esikoinen (poika 2001) tuli jonkinmoisena yllärinä maailmaan.



Seuraava (tyttö 2002) ilmoittelin 9kk sen jälkeen itsestään ja mietittiin aborttia. Pojasta kuitenkin niin paljon iloa, etten olisi sitä voinut tehdä. Koko raskausaika meni miettiessä, että miten pärjään lasten kanssa, kun olin aika nuori ja tuntui vaikealta jo yhdenkin kanssa. Kun vauvan sai mukaan kotiin, tuntui arki sujuvan jo viikon kuluttua.



Kolmas ylläri tuli sitten kun tyttö oli vajaa puolitoista. Taas mietittiin pää puhki mitä tehdään, mutta en edelleenkään pystynyt kuvittelemaan keskeytystä, joten vauva sai tulla taloon (tyttö 2004). Koko raskaus meni taas huolehtiessa, mutta kun vauva tuli taloon, koin todella mukavan yllärin! isommista oli jo niiin paljon seuraa toisilleen, että sain keskittyä melkein kokonaan vauvaan. Lapset pian ymmärsivät, että silloin kun vauva on tissillä, äiti ei voi tehdä mitään ja on vain pakko odottaa =) Ja kun vauva veteli vielä kolmen-neljän tunnin päikkäreitä pihalla, oli se isompien laatuaikaa äitin kanssa =)



Luulin että tämä lapsikatras jäisi näihin kolmeen, mutta vauvakuume alkoi vuosi sitten ja nyt odotan neljättä syksyllä syntyväksi =D

sekä mieheltäni että minulta. Emme kokeneet raskautta epätoivotuksi siinä mielessä, että se olisi ollut elämämme huonoin asia, mutta esikonen ilmoitti tulostaan kaikista pahimmalla mahdollisella hetkellä, jolloin kaikki muut asiat olivat jollain tavalla kesken ja olin muiden asioiden vuoksi jo stressaantunut.



Ensimmäiset 4 kuukautta meni siihen että yritin hyväksyä ajatuksen omasta tulevasta äitiydestäni ja laittaa asiat uuteen tärkeysjärjestykseen, kuten sen, että oma juuri alkanut uusi työ loppuisi heti alkumetreille eikä suunnittelemistani opiskeluista tulisi totta muutamaan vuoteen. Koin ahdistusta siitä, että äitiys ikään kuin läheni pendoliinon lailla ja minä makasin raiteilla sidottuna. Kummasti puhuminen miehen kanssa auttoi, sekä se, että kirjoitin sivukaupalla päiväkirjaa. Pikkuhiljaa sitä alkoi nähdä äitiyden vähemmän uhkaavana. Lapsi itsessään oli heti alusta positiivinen juttu. Ongelma oli enemmänkin omien hienojen suunnitelmieni murentuminen ja elämän yllättävyyden tajuaminen.



Mieheni kertoi, että ajatus isyydestä istui kunnolla vasta ihanan tyttären synnyttyä. Siinä vaiheessa hän tajusi, että kyllä tästä selvitään, vaikka tätä pakettia ei oltukaan tilattu ja yritetty.



Suhteemme ei kärsinyt odotuksesta missään vaiheessa, vaan koimme molemmat raskauden meitä yhdistäväksi tekijäksi. Mies on aina ollut aktiivinen ja ihana isä ja puoliso, josta pitäisi olla päivittäin kiitollinen...



Olemme kokeneet myös, että lapsemme on tuonut elämäämme uutta väriä ja yllätyksellisyyttä, ja ettei hänen syntymäänsä olisi voinut suunnittelemalla ajoittaa parempaan aikaan. Omat suunnitelmamme eivät aina ole ne parhaat, sillä emmehän tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.



Varmasti sinulla on erilaisia tuntemuksia nyt, kun toinen on tulossa ja ehkä oma jaksaminen on suurin pelko? En tietenkään voi täysin kuvitella, miltä tilanteessasi tuntuu, mutta haluan kannustaa sinua, että elämän alku on aina ihmeellinen asia ja voimia löytyy varmasti. Apuverkosto on varmaan hyvä ajatus, sitä itsekin yritän luoda näin toisen lapsen odotuksen alussa, vahingosta viisastuneena. Mietin nyt sitäkin, että ehkä ei olisi ollut huono ajatus mennä perheneuvolaan tms. esikoisen odotuksen alettua, ihan vain siksi, että olisi saatu molemmat ulkopuolisen tukea ja rohkaisua. Yksin ei pidä yrittää pärjätä, eihän äitiys ole mikään kilpailu!



Onnea ja positiivisia ajatuksia, sekä rohkeata mieltä.

Poikaamme yritimme 1,5v. ja hän sai lopulta alkunsa 2. inseminaatiosta. Jälkitarkastuksessa totesimme lääkärin ja mieheni kanssa, ettei aloiteta ehkäisyä, koska tautamme tuntien raskaaksitulo voi kestää. Emme yrittäneet vauvaa, mutta toivoimme tärppäävän pian, samalla varautuen kuitenkin menemään hoitoihin. Mulla ehti sitten olla 2 menkat ja tein positiivisen testin pojan ollessa 4kk. Aluksi olin järkyttynyt, mutta oikeastaan vain positiivisesti. Mies tajusi lapsille tulevan pienen ikäeron vasta myöhemmin ja panikoi sitten kaikenlaista. Minä tajusin tilanteen heti... Ja sitten aloimme henkisesti valmistautua tulevaan.



Olen jutellut paljon ihmisten kanssa, joiden lapsilla on pieni ikäero. Mua ei ole peloteltu, vaan kerrottu arjesta ja totuuksia. Tiedän, että alku tulee olemaan rankkaa, mutta en osaa pelätä tai jännittää sitä. Uskon. että asiat sujuvat omalla painollaan ja että näin oli tarkoitettu ja suhtaudun tulevaisuuteen luottavaisesti. Uskon, että lapset " kasvavat yhteen" ja että perheestämme tulee tiivis. Mutta tiedän, että tulemme olemaan väsyneitä ja kiukkuisiakin joskus...



En tiedä, mitä sinulle pitäisi sanoa... Tiedän järkytyksentunteesi ja huolesi, pelkosi, ettet selviä... Mutta, on sitä maailman sivu selvitty pienten lasten kanssa pienillä ikäeroilla. Kyllä te pärjäätte! :) Hankkikaa tukiverkkoa ympärillenne. Ehkä, toivottavsti, teillä jo sellainen onkin. Puhu tuntemuksistasi ja epäilyksistäsi, katsele ympärillesi, ehkä törmäät ihmisiin, joilla on asiasta kokemusta. Niin mullekin kävi, kun avasin suuni ja puhuin omasta pikaisesta uudesta raskaudestani. Kuulet faktoja ja saat vinkkejä.



Mulla on myös takana sektio (pre-eklampsian vuoksi kiireellinen sektio tehtiin rv37+1). Haava ei ole toistaiseksi vaivannut mitenkään ja kuulemma ei välttämättä vaivaakaan. kiinnikkeet ja toipuminen ovat hyvin yksilöllisiä. Kuitenkin sekä lääkärit että kätilöt ja terkkari ovat sanoneet, että kohtu kestää kyllä. Ennen suositeltiin n. 6kk tai jopa 12kk raskauksien välille aikaa jos oli tehty sektio, mutta se on jo vanhaa tietoa.



Charlotte ja poika 8kk ja rv22+4