Napanuora edelleen kiinni äidissä...

Kummallista on vaan se, että ennen esikoisen syntymää mies ei ollut näin kiinni äidissään.



Kaikki kirjoittamasi nimittäin pätee meilläkin, sekin, että anoppi tosiaankin tekee lapsen kanssa just mitä haluaa ja kaikki mun toiveet on ihan punaisia vaatteita hänelle. Ja lapselle puhuu: " Ei täällä sun äitiä tarvita, sulle riittää mummu" -juttuja. Joissa ei mieheni mielestä ole mitään kummallista?? Olen käskenyt oman isäni alkaa puhua samanlaisia, että " ei täällä sun isää tarvita, vaari on tarpeeksi sulle, eikö vaan" mutta isäni ei suostu alentumaan sille tasolle... Musta vaan tuntuu, että se olis ainoa keino saada mieheni ymmärtämään, miltä sellaiset jutut minusta tuntuu!



Mutta siis, tää äidissä kiinni oleminen laukesi meillä vasta lapsen syntymään. Ehdimme olla sitä ennen yhdessä yli 4 vuotta eli todella luulin miehen tuntevani! Mutta väärässä olin. Hän on kaikessa äitinsä puolella, vaikka äitinsä on jopa suoraan huutanut ja kironnut minulle, kun en suostunut antamaan lasta vauvana yöhoitoon, niin miehen mielestä kyseessä oli vain väärinkäsitys??? Väärinkäsitys? Anoppi huusi ja kirosi kaikki sanat, joilla mua voi haukkua eikä ikinä ole pyytänyt anteeksi. Mutta tokihan kyseessä on vain väärinkäsitys...



Anoppi on itse hoidattanut lapsensa omalla anopillaan pienenä. Siis todellakin. Mies ja siskonsa olivat isovanhemmilla joka viikonloppu! Ja nyt mun pitäisi toimia samalla tavalla, vaan ei käy mun pirtaan. Joskus musta tuntuu, että mieheni hylkäämiskokemukset pienenä vaikuttaa nyt ja siksi hän roikkuu niin äidissään eikä halua nähdä tässä mitään vikaa?



En myöskään tiedä mitä tehdä. Asiat vaan pahenee ja tää on jo syönyt mun kunnioituksen miestäni kohtaan, rakkaus on haudattu myös. Olen yhdessä hänen kanssaan lapsen takia. Hän ei halua mihinkään perheterapiaan, koska hänen äitisuhteessaan ei ole mitään vikaa, kuulemma. Eikä meidänkään suhteessa, miehen mielestä. Eli mitä se kertoo, jos hän mieluummin menettää minut kuin yrittää selvitellä äitisuhdettaan ammattilaisen kanssa...?

..tutuilta nuo sunkin kokemukset!

Meillä on tää vääristynyt äitisuhde kyllä ollut varmaan aina mutta se on korostunut nyt kun on lapsia mukana kuvioissa.

Anoppini ei koskaan suoraan sano mulle mitään negatiivisia kommenttejaan, vaan kertoo miehelleni josta hän sitten mököttelee päiväkausia eikä kerro mulle mikä on hätänä..rasittavaa!!?



Anopilla on myös tapana käyttää lapsiani välikappaleena jos haluaa tuoda jonkin näkökantansa esiin minun kuultavakseni. Hän " kuiskaa" lapsen korvaan, että : " Eikö se äiti oo antanut sulle tarpeeksi ruokaa, voi sinua pikku kultaa! Tulehan tänne niin mummi antaa kunnollista syötävää"



Ja tasan joka kerta kun kyläilemme tai he ovat meillä, hän ehdottaa, että jos lapset voisivat jäädä heille yökylään " niin että te voitte kyllä lähteä kotiin, kyllä me täällä pärjättäisiin paremmin ilman isiä ja äitiä"

Ja ihmettelee, kun sanon ei, vaikka seuraava päivä olisi tarha-aamu.



Mieheni mielestä on kamalaa ja kiusallista kieltää omalta äidiltään mitään, ja monesti hän alkaakin siinä väittämään vastaan ja sanoo että ihan hyvin lapset vois jäädä mummille yöksi. Siinä sitten raivosta punaisena yritän puolustaa järjen ääntä.



Asiasta keskusteleminen on todellakin ihan mahdoton ajatus, koska mies loukkaantuu verisesti jos " arvostelen" anoppiani. Vaikka en todellakaan kovin ankarasti sano ääneen mitään negatiivis-sävytteistäkään.

kuulostaa niin tutuilta nuo teidän tarinat. Meilläkin tämä äitikiintymys tuli ilmi varsinaisesti vasta esikoisen synnyttyä.. Oli sitä vähän jo ennenkin, mutta pidin sitä vielä " normaalin rajoissa"



Meillä on tästä asiasta riidelty paljon, toki on muitakin asioita ollut agendalla jopa niin paljon, että ilmoitin lähteväni ja niinpä mies alkoi ymmärtää, että tuohan on tosissaan. Tällöin tapahtui muutoksia myös miehen äitisuhteessa.



En minä keinoja osaa oikein neuvoa. Meillä on riidelty tästä aivan valtavasti. Ja nytkin vaikka tilanne on huomattavasti parempi en minä enää osaakaan luottaa mieheen (saati anoppiin), en myöskään oikein arvosta kumpaakaan ja jos ei luota on hankala rakastaa vipittömästi.



Hyvä olisi kuitenkin jos vähentäisitte sitä anoppilassa käyntiä ja saisitte miehen ymmärtämään, että on ihan normaalia käydä ilman vaimoakin siellä. Toisekseen onhan teillä itsemääräämisoikeus. Jäätte kotiin vaikka siivoamaan (oikeasti tai leikisti) tai hoidattekin kiireisiä asioita pois alta, sanotte ettei yksinkertaisesti jaksa.. Olkaa itsekkäitä, sinäkin joka sanoit ettet sitten muita vieraita jaksa anopin lisäksi nähdä.. ei tuo tee ollenkaan hyvää sinulle jos tämän tapaaminen on vielä negatiivista ja ahdistavaa.



Olisikohan parisuhdeterapia mitään? Että joku muu kuin vaimo esittää miehelle, ettei ole parisuhdetta jos toinen roikkuu lapsuuden kodissaan

Mulla ja anopilla oli aivan ihana suhde ennen vauvan syntymää, oltiin läheisiä ja keskusteltiin avoimesti mistä vaan. Nyt vauva 1kk ja olen saanut tuntea nahoissani toisenlaisen naisen.



Heti synnärillä anoppi patisteli mua istumaan kipeän alamukseni päälle, repesin todella pahasti ja asiaa komplisoi vaikea vuoto, hemoglobiini laski 60 enkä päässyt tolpilleni mutamaan vrk ollenkaan. Hän sanoi: ylös siitä, kyllä toi tiedetään, on täällä kuule mutkin naiset synnyttäny!



Nyt anoppi tuppautuu kyläilemään useamman kerran viikossa. Olen hänelle sanonut että viikonloput pidettäisiin oman perheen kesken, vauva vasta 1kk eikä isillä ole ollut ollenkaan isyyslomaa. Haluaisin että saataisiin oman perheen kesken rauhassa opetella vauvan kanssa olemista ja elämistä. No, nyt on vasta takana yksi anoppivapaa viikonloppu. Ovikello soi ja hän vain tulee! Sitten hän kertoo että olis niin kiva lähteä ulkoilemaan, ja kun asiasta innostun hän ilmoittaa että äiti voikin jäädä kotiin lepäämään. Eka vierailu anoppilaan oli eilen ja sapetti ihan hirveesti! Hän nappas heti vauvan syliinsä eikä antanut edes itkuista nälkäistä vauvaa takaisin äidille 2,5 h sylissäpitelyn jälkeen. Kamalaa katseltavaa, äidin sydän oli pakahtua vauvan itkuun. Anoppi vaan tokaisi, ei sulla vielä nälkä ole, mummon sylissä on hyvä olla. Sitten se kuljeskeli ympäri taloa ja kun yritin seurata katosi aina seuraavaan huoneeseen ja ehdoteli mulle muita tekemisiä. Siinä kun kuitenkin seurailin, meni hän vauvan kanssa ovesta ulos naapurissa majailevan äitinsä luo. Mulle sanoi, äiti jää tänne, ollaan vaan hetki poissa. Hetken maltoin odotella, kun niitä ei takas kulunut menin perässä. Siellä sitten kuulin saarnan miten vauvakin tarvitsee vähäsen omaa tilaa. Ihmettelen vaan, siis miten 1 kk ikäinen vauva omaa tilaa tarvitsee. Eikö tässä vaiheessa ole vielä äidin ja lapsen symbioosin kehitysvaihe käynnissä. Tolla vierailulla isi ei ollut mukana. Kotona kun hänelle asiasta kerroin hän ei ollut uskoa korviaan, sanoi, että seuraillaan tilannetta.



Please, auttakaa mua jos keksitte miten pääsisin tästä kohtelusta eroon. Olisko parempi ottaa asia reippaasti puheeksi anopin kanssa ihan kasvotusten mahdollisimman pian ettei tilanne mene pahemmaksi vai kärjistänkö asioita vain jos niin teen?



Ahdistaa. Olen vieläkin jonkin verran heikossa jamassa synnytyksestä, pelkään etä pilahdan itkuun kesken kaiken jos anopin kanssa asiaa alan puida. Siis apua!

Lillen-78:

Mulla ja anopilla oli aivan ihana suhde ennen vauvan syntymää, oltiin läheisiä ja keskusteltiin avoimesti mistä vaan. Nyt vauva 1kk ja olen saanut tuntea nahoissani toisenlaisen naisen.

Eka vierailu anoppilaan oli eilen ja sapetti ihan hirveesti! Hän nappas heti vauvan syliinsä eikä antanut edes itkuista nälkäistä vauvaa takaisin äidille 2,5 h sylissäpitelyn jälkeen. Kamalaa katseltavaa, äidin sydän oli pakahtua vauvan itkuun. Anoppi vaan tokaisi, ei sulla vielä nälkä ole, mummon sylissä on hyvä olla.

Please, auttakaa mua jos keksitte miten pääsisin tästä kohtelusta eroon. Olisko parempi ottaa asia reippaasti puheeksi anopin kanssa ihan kasvotusten mahdollisimman pian ettei tilanne mene pahemmaksi vai kärjistänkö asioita vain jos niin teen?

Voi Lillen, mulle kävi juuri samoin!!! Anopinn kanssa tultiin oikein hyvin juttuun ennen esikoisen syntymää . Sitten laitoksella anoppi näytti todellisen karvansa, nappasi lapsen syliinsä mun siskolta, sanoi mun äidilleni, että älä omi sitä lasta ja piti sen jälkeen puoli tuntia itse lasta eikä antanut edes minulle! Ja sen jälkeen kaikki kuin sun jutuista: anoppi nappasi lapsen jopa mun rinnoilta!!! Jokainen vierailu siellä oli tuskaa, koska anoppi vei lapsen aina pois mun läheltä, tuli perässä kun imetin ja jos hetkeksikin laskin lapsen sylistäni, nappasi heti hänet itselleen ja vein toiseen huoneeseen. Halusi antaa 5-kk vanhalle suklaata ja suuttui silmittömästi, kun kielsin: sanoi, että hänen kotonaan on hänen säännöt. Jne. jne.

En voi niitä asioita tässä enää edes luetella, ne sattuvat vieläkin niin paljon. Nää esimerkit oli pehmeitä joihinkin verrattuna mitä hän sanoi ja teki. Vuoden jälkeen otimme kunnolla yhteen ja sen jälkeen ei olla paljon nähty...

Yritä välttää tää sama tilanne! Mulla on katkeruus ja viha anoppia kohtaan, katkeruus miestäni kohtaan. ÄLÄ PÄÄSTÄ TILANNETTA SAMAAN JAMAAN vaan juttele suoraan ja nyt anoppisi kanssa. Jos hän ei tajua, juttele miehesi kanssa ja kerro vaikka tää mun esimerkki: haluaako hän ola mies sulle ja isä lapselleen vai antaa äitinsä terrorisoida sulta elämäsi parhaimman ajan: esikoisesi vauva- ja taaperoajan???

Voi, oikeasti, älä anna katkeruuden vallata sua niin totaalisesti kuin mulle on käynyt, vaan puhu ennemmin...

Itsekkin pidin vuosia anoppia ihan hyvänä tyyppinä ennen lapsen syntymään. Itse mietin olenko itse muuttunut vai mitä tapahtui, mutta mukavaa kuulla että muillakin on samanlaisia kokemuksia.



Nykyisin tuntuu, että olen " vain lapsenlapsen synnyttäjä" , enkä varsinaisesti muuta. Ainakin heti synnytyksen jälkeen olin tosi herkillä, eikä silloin kaipaa tosiaan jonkun sellaisen seuraa, joka ei tunne sua kunnolla tai halua auttaa ja kuunnella uuden perheen tunnelmia erittäin herkällä vaistolla.

Juuri tuo kummallinen tapa ottaa lapsi sylistä ja viedä jopa toiseen huoneeseen mitään sanomatta... saattaa kuulostaa varmaan oudolta jostakusta, mutta ei niin vaan tehdä ja sillä siisti.



Itsekkin olen ajatellut, että otan mielummin ajoissa asian suoraan puheeksi, etten sorru johonkin kohtaukseen.

Ajatteleekohan anopit, että hekin ovat ikäänkuin saaneet lapsen, vaikka he ovat saaneet lapsenlapsen, jonka äitejä he eivät ole. Nostaako tilanne jotenkin pintaan omat muistot äitiydestä ja jotenkin järjellinen aivotoiminta jää tunteiden alle. Pelottavaakin ajoittain.

Tutulta kuulostaa. Meillä hankaluudet alkoivat ennen lapsia, ja luojan kiitos niistä selvittiin. Minä laitoin miehen valitsemaan: joko napanuora äitiin katkeaa tai sitten minä lähden. Mies onneksi itsekin myönsi, että antaa äidin määräillä liikaa. Niinpä hän teki anopille selväksi, että on jo aikuinen ihminen ja että hänellä on nyt oma perhe. Anoppi suuttui aivan silmittömästi, huusi ja mökötti ja " jätti perinnöttömäksi" , mutta nyt kun vuodet ovat kuluneet, ilma on toden totta puhdistunut. Hän kohtelee miestäni nyt tasavertaisena aikuisena ja on minullekin ystävällinen, vaikkemme sydänystäviä olekaan.



Jonkun mielestä voi olla radikaalia, mutta itse olisin kyllä eronnut miehestäni, jos hän ei olisi tehnyt pesäeroa äitiinsä. En tarkoita pesäerolla välien katkaisemista, vaan tervettä äiti-poika-suhdetta, jossa äiti ei enää hoivaa ja holhoa aikuista lastaan ja jossa aikuinen mies ei taannu lapseksi vieraillessaan äitinsä luona.

Anoppini tosiaan on yksi pahimmasta päästä ! Mullekin sanonut ja tehnyt vaikka mitä, esim. huutanut päin naamaa että minun lapset ovat epänormaaleja ja hänen tyttärensä lapset normaaleja....



No, aika hyvä juttu joka liittyy tähän viestiketjuun hyvin...kuulin että hän oli tyttärensä esikoisen ollessa vuoden ikäinen vienyt tämän itsekseen sukulaisvierailullle (äiti ei tietenkään mukana) ja siellä kutsunut lasta syliinsä sanoen: " Tule äidin syliin" ... !!!!



Oli siinä sukulaisporukka hiljentynyt....

Oikein puistatti kun luin ton edellisen kirjoittajan jutun- todella pelottavaa!

Minun anopillani taas on mummius noussut päähän.

Häntä ei enää saa kutsua etunimellä vaan vaatii että kaikki sanovat häntä mummiksi. Myös oma aviomies.

Ja vaikka lapsia ei olisi paikallakaan!

Hänen suhteensa omaan tyttäreensä ja tämän lapsiin (joita siunaantunut jo useampi) on ERITTÄIN vääristynyt !



Kun koko pesue on mummon näköpiirisssä ja " hallinnassa" , on mummo se joka pistää muksut ojennukseen ja päättää lasten asioista, tyttärellä ei ole minkäänlaista sananvaltaa eikä näköjään paljon haluakaan (on alistunut täysin tilanteeseen). Ja arvatkaapa vaan että nämä lapset ovat todella paljon mummon luona, asuvat melko lähellä toisiaan.



Mummo päättää täysin lasten vaatteiden ostosta, taitaa ostaa itse ne kaikki, semmoinen mielikuva mulle on 10 vuoden aikana päässyt tulemaan...Haukkuu tyttärensä jos tämä on itsenäisesti ilman mummon hyväksyntää mennyt ostamaan jotakin lapsille, koska " vain hän voi tietää mitä saa ostaa ja mitä lapset tarvitsevat....



Oma tyttö ei siis ole kelpaa " äidin rooliin" !! Ja hän siis sai mummon mielestä kasvatettua ne " normaalit lapset" , ja miniä " epänormaalit" ....



Mummo päästelee suustaan melkoisia haukkumisia, on haukkunut omaa tytärtään huoraksi eräänkin kerran kun on kuullut että tämä on esim. käynyt ravintolassa eikä tämä suunnitelma ole ollut mummon tiedossa etukäteen.



Ostimme pari vuotta sitten mieheni kanssa auton ja auton merkki (volvo) ei ollut anopin mieleen. Hän yritti kääntää mieheni päätä ruokapöytäkeskusteluissa ennen auton hankintaa, siinä tosin onnistumatta. No, kun mieheni oli ajanut anoppilan pihaan uudella autollaan eka kerran ylpeänä uuden auton omistajan, oli anoppi tuhahtanut autosta vävylleen " paskan värinen auto" !!! Mitäpä siihen sitten enää kommentoi....ei saanut siinä asiassa anoppi poikansa päätä käännettyä.



Ja alussa hän yritti ottaa meidänkin perhettä otteeseensa lasten synnyttyä, mutta minä tein heti selväksi että täältä pesee jos et pidä näppejäs erossa. Nykyään välimme ovat asiallisen viileät enkä tämän ihmisen kyseessä ollessa ole asiasta ollenkaan pahoillani. Totta kai hän yrittää aina välillä määräillä ja ohjailla tietyissä asioissa, mutta ikävä kyllä saa aina näpeilleen. Kyllä hän silti uskaltaa vittuilla aika terävästi välillä melko suoraankin ja välillä selän takana meidän (enimmäkseen minun tietenkin) tekemisistä. En vain jaksa alkaa joka kerta puuttumaan niihin, siitä olisi vain täys sotatila seurauksena...lasten takia.



Nämä ovat vain murto-osa esimerkkeinä siitä kaikesta kamalasta mitä anoppi suustaan päästää ja tekee, ennenkaikkea, mitä on saanut aikaan tyttärensä perheessä. Enää en kyllä edes sääli mieheni siskoa, koska hän olisi voinut viheltää pelin poikki aikoja sitten, mutta on antanut tilanteen vain jatkua, joten siitä vaan, antaa mennä...

... paitsi että kyseessä on minun äitini. Tiedostamme kyllä tilanteen, mutta ottaahan se lujille kun toinen on tuollainen ja lapsenhoitoapua todella tarvitaan aina välillä.



Äitini on ihan paperienkin mukaan hyvin riippuvainen toisista ihmisistä, samalla tunnekylmä. Itse sanoisin häntä jonkin sortin narsistiksi. Hän oli kotiäitinä hyvin pitkään ja on aina sanonut, että me lapset olemme hänen elämäntyönsä. Ihan kiva muuten, mutta olisi mukavampi olla oma elämäntyönsä eikä jonkun toisen jatke...



Äidilläni on vankkoja, tietysti täysin perustelemattomia mielipiteitä mm. kunnallisesta päivähoidosta. Kun paikan saamme niin poikahan sinne menee, koska oikea hoitopaikka on huomattavasti varmempi kuin raihnaisen ja vaivojaan valittelevan mummon " hoito" . Eihän tuo kohta jaksa poikaa enää nostaakaan. Tästä tulee vielä parku ja kuulemme kaikki kauhutarinat hoitopaikoista. Kaikki mikä pojassamme mahdollisesti on pielessä on sitten sen hoitopaikan syytä. No, tiedämmepähän mitä on odotettavissa.



Mieheni suhtautuu tähän sirkukseen valtioviisaasti, ei paljon puhu mutta tästä mummon jatkuvasta hoidosta on sanonut ehdottoman ein. Itse olisi ehkä taivuteltavissa, vaikka tiedänkin, miten huonosti voisin jos äitini pääsisi yhtään syvemmälle perheemme elämään.



Meillä sattuu olemaan vieläpä poikkeuksellisen kiltti ja helppo lapsi, joten hoitaahan häntä mielellään ja esittelee ihmisille kaupungilla - turhamainen äitini on varma, että häntä kuusikymppistä luullaan poikamme äidiksi. Kaikki hyvä ja kaunis lapsessamme onkin kuulemma äitini geeneistä peräisin... Voisihan tälle nauraa, ellen olisi ikäni hänen verkossaan ollut ja nyt vasta kolmekymppisenä alan päästä tosissaan omilleni.

Mutta kertokaahan, pystyttekö " tukemaan" lastenne ja näiden isoäitien välistä suhdetta, vai miten olette ratkaisseet sen ongelman? Tarkoitan siis, että jos suhteesi anoppiin on huono, niin pystytkö kuitenkin aikuismaisesti antamaan tilaa ja mahdollisuuksia isovanhempi-lapsenlaksi -suhteen kehittymiselle?



Minä nimittäin en osaa ja mietin tällä hetkellä paljon tätä juttua. Oma anoppini ei ole ilmeisesti ihan pahimmasta päästä, mutta puuttuu kyllä elämäämme todella paljon. Klassinen asetelma: mieheni on kolmilapsisen perheen nuorimmainen ja ainoa poika + asumme vain noin kilometrin päässä tästä mummolasta. Lisäksi lapsemme (10 kk) on mieheni vanhempien ensimmäinen lapsenlapsi, joten huomiota ja hössötystä riittää. Meidän oletetaan ja toivotaan vierailevan mummolassa vähintään kahdesti viikossa, ja tyttöä pitäisi heidän mielikseen jättää sinne hoitoonkin viikottain (mitä en kylläkään tee). Tuntuu, että viikkoamme määrittelee tukahduttavalla tavalla nämä pakkovierailut!



Sitten samalla tiedän kyllä, että lapsemme on isovanhemmilleen todella rakas ja tärkeä. Samoin tiedän, että on vain lapsemme parhaaksi, että hänellä on useita rakastavia ja läheisiä ihmisiä ympärillään. Miten siis osaisin päästä yli omasta ärsytyksestäni ja antaa lapsemme iloita myös isovanhemmistaan, ja toisin päin? Nykyisin tulen melkein mustasukkaiseksi, jos tyttömme nauraa kihertää mummonsa kanssa... (Todella Aikuismaista!)



Lopuksi vielä: monet täällä esitellyistä isoäideistä ovat käyttäytyneet niin törkeästi, että en yhtään ihmettele, jos halut niiden ihmissuhteiden ylläpitämiseen ovat miinuksen puolella! Kaikenlaisille isovanhemmille ei tosiaankaan tarvitse antaa sitä " tilaa" josta kirjoitin!



Miten tää voikin olla näin vaikeaa?



SannaS.

hui kamalaa! alkaa karmaisemaan, minkälainen mun anopista oikein tulee, kun meille lapsia syntyy... nytkin välit ovat viileät, vaikka 4 vuotta ollaan seurusteltu miehen kanssa. tosin anoppini on aika fiksu tyyppi, mutta kuitenkin... Voimia teille!

Mullakaan anoppi ei taida olla ihan kauheimmasta päästä, mutta välit häneen on minulla mennyt täysin...

Hän auttaa paljon lasten kanssa ja tyttäremme pitää hänestä kovasti, hänellä on myös se sama tapa, että vie tytön pois siitä missä minä olen ulos, huoneeseen tai heille. Nyt kun meille syntyi kaksoset syksyllä niin hän on ollut valtavana apuna ja olen ikuisesti siitä kiitollinen.

Mutta joka paivä siitä lahtien kun tyttäremme syntyi hän on antanut luvan itselleen neuvoa ja panikoida lasten hoitamisesta, vikka en ole neuvoja pyytänyt. Hän menee välillä ihan hysteeriselle tasolle ja juoksee lähi neuvoloissa kysymässä miten lasen käy kun ei hänen meilestään saa tarpeeksi D-vitamiinia, vaikka me olemme noudattaneet täysin neuvolan ohjeiden mukaisia päivä annoksia, mitä ovat meillä tulleet vellistä ja korvikkeesta täyteen niin tippoja ei ole tarvittu. No sitten tyttömme oli välillä liian laiha ja nyt toinen kaksosistamme on kuulemma liiana lihava ja siitä tulee ylipainoinen nuori... Vaikka neuvolan käyrien mukaan on ihan normaali vauva. Siis joka kerralla on joku uusi teema mitä vikaa meidän hoidossa, kasvatuksessa tai lapsissa on. No siinä sitten kuuntelin niitä, kun mieheni matkustaa paljon ja olen ollut riippuvainen avusta. Monat vuorokautta olen täällä istunut kuuntelemassa suus supussa, koska apuu on kuitenkin tärkeämpi. No sitten yhtenä iltana anoppi ja appiukko oli täällä yhdessä, kun meiheni oli poissa ja alkoivat arvostella meidän tulevaa hääjuhlaa (häitä ei ole vielä vietetty vaan menimme naimisiin maistraatissa mihin mieheni vanhemmat eivät päässeet mukaan) Eli siis meidän häät ei ole mitkään oikeat häät ja turhaa niihan on rahaa littaa kun on jo kolme lasta. No silloin meni yli mun sietorajan. Ystävällisesti aloitin, että ymmärrättekö te yhtää että toi loukkaa mua. No sehän meni ihan riitelyks ja sitten anoppi käyttäytyi kuin häntä olisi loukattu todella pahasti. Vaikka he arvostelivat minua ja meidän häitä... SAIRASTA!



No koska neuvominen oli ärsyttänyt meitä jo pitempään ja siitä oli yritetty puhua nätisti ilman mitään tulosta niin pyysin kaupungin perheterapeutin meille objektiiviseksi osapuoleksi neuvotteluun, että voitaisiin puhua ilan, että tulee riitaa. Niin sehän meni vielä pahemmaksi siinä. Appiukko halusi pestä kätensä ja puhui eka minulle ja sovittiin, että meidän välillä ei ole mitään kitkaa. Mutta anoppi onkin sitten sitä mieltä, että hän ei halua mitään henkilökohtaisia välejä minun kanssa. No minä tietysti itkin herkkä kun olen ja siinä se katso kylmänä ja kovana ja on sitä mieltä, että minä vain haukun häntä ja on täysin oikeuden mukaista tulla toisten kotiin antamaan neuvoja vaikka niitä ei ole pyydetty ja usesti on nimenomaan pyydetty, ettei hän niitä antaisi. Yritin sitten vielä nätisti pyytää, että hän kääntäisi asian toisinpäin ja minä menisin heille ja aina antaisin neuvoja heidän elmäänsä ja tapoihinsa. Kyllä häntäkin varmasti suututtaisi. Muuta turhaan ei hän osaa ollenkaan ajatella asioita miltä muista tuntuu, hän vain on oikeassa ja hän saa arvostella kaikkia, mutta hänelle ei voi sanoa mitään... No nytten mun sitten pitäis antaa lapsiani hänelle tavattavaksi ilman mitään ongelmaa... EI ihan onnistu, valitettavasti. Mutta en myöskään halua lapsillani kiristää.



No se miksi tän kirjotin niin Mieheni oli tosi kiinni perhessään vielä esikoisen raskausaikana ja ana kun mulla oli jotan hänen äitiään vastaan niin hän piti äidin puolia, eikä uskonut... No vuosien mittaan hän on saanut kokea näitä juttuja myös omissa nahoissaan niin johan on mieli muuttunut ja mies kasvanut erilleen äidistään hyvin. Jopa odottaa, että päästäisiin muuttamaan tältä alueelta työn vuoksi esim. komennus ulkomaille. Ja Tämä mies seisoo vaimonsa takan myös omaa perhettään vastaan :)



Eli kyllä ne miehet voivat muuttua vielä vuosien saatossa.



Voimia ja jaksamista!



pallomasu

Anteeksi kirjoitusvirheet, oli aika tunnekuohu päällä, kun kirjoitin..



Mun lopullinen diagnoosi asista on, että se akka ei voi hyväksyä sitä ettei saa musta henkistäyliotetta. Vaan elän ja toimin oman tavan mukaan ja itsenäisesti...

Kunka törkeästi toinen ihminen saa käyttäytyä, että ymmärrät häipyä takavasempaan ? Etkö arvosta itseäsi ? Lopeta anoppisi tapaaminen jos hän haukkuu ym. kuka sina pakottaa häntä tapaamaan, miehesikö ?

(sattuipa taas pitkän hiljaiselon jälkeen oikein mukava episodi) ja nyt en enää jaksa. Ja vaikka mä jaksaisin, niin lapsen ei tarvitse enää tällaista katsella ja kuunnella.



Kahden tunnin huudon jälkeen pakkasin meidän kassit. Miehelle ilmoitin, että joko hän lähtee tai me lapsen kanssa mutta nyt loppui. Me ei tästä enää kahdestaan eteen päin päästä ja lapsesta tulee hullu tällasta meininkiä joutuessaan katsomaan.



En olis ikinä ikinä uskonut mutta hammasta purren mies suostui siihen, että yritetään yhdessä hakea apua. Meillä vaan niin helvetinmoiset jonot, että vasta huomiseksi sain edes soittoajan, jolloin pääsen kertomaan perheneuvolaan meidän ongelmista ja sitten yritetään saada aika parisuhdeterapiaan. Sillä tokihan tää anoppijuttu on vain jäävuoren huippu, sillä jos meidän parisuhde olis kunnossa, niin eihän mies ikinä antaisi äitinsä kohdella mua kuin saastaa.



Mä tiedän, että tämä ei tosiaan ole voitettu taistelu. Mutta ihan hiukan saan toivoa siitä, että jotain meidän välissä voisi vielä olla kun mies suostui edes yrittämään?



Mutta Ompunäidille, kun kysyit: " Mutta kertokaahan, pystyttekö " tukemaan" lastenne ja näiden isoäitien välistä suhdetta, vai miten olette ratkaisseet sen ongelman? Tarkoitan siis, että jos suhteesi anoppiin on huono, niin pystytkö kuitenkin aikuismaisesti antamaan tilaa ja mahdollisuuksia isovanhempi-lapsenlaksi -suhteen kehittymiselle? "



Meillä kanssa joka viikkoiset pakkovierailut (koko päivä aamusta iltaan ja silti kauhea valitus poislähtiessä) olivat arkea. Silloin tein sen hammasta purren ajatellen juuri, että lapsen hyvåäksi on tuntea kaikki isovanhempansa meidän keskinäisiistä suhteista huolimatta. Viimeisen vuoden homma on kuitenkin hoidettu niin, että 90%:sti mies käy lapsen kanssa ilman mua omilla vanhemmillaan ja minä käyn vain juhlapyhinä tai muutoin erikoistilanteissa. Sillä mä kanssa koin ihan mustasukkaisuutta kun näin lapsen tykkäävän anopista. Ajattelin, että en pysty objektiivisesti tukemaan sitä suhdetta, joten meille parempi ratkaisu oli, että jäin pois siitä välistä kokonaan.



Nyt vaan odotan toista lasta ja siksi halusin yrittää hiukan lämmittää suhdetta viikonloppuna. En nimittäin tiedä miten muuten anoppi pääsis luomaan mitään suhdetta vauvaan, enhän voi enkä todella halua vauvaa ilman itseäni sinne lähettää. Persiilleen meni se yritys.



Mutta katsotaan nyt miten meidän suhteenparannus etenee, siis miehen ja minun. Jos saisimme oman suhteemme kuntoon, saattaisivat siinä sivutuotteena muuttua anoppisuhteetkin... Toivossa on hyvä elää...

ja vaikka pelottikin puhua miehelle asioista suoraan niin tein sen silti koska en ois voinu elää siinä tilanteessa.. haistatin sen koko suvulle avoimesti p****t... ja sanoin miehelle että se on joko mun puolella tai menee kotiisa... sen jälkeen on ollut mun puolella ja ollaan saatu korjattua välit sen sukuun sellasiksi että tavataan noin kerran kahdessa kuukaudessa ja keskustellaan ihan sivistyneesti.... oon kyllä tehny selväksi että päätökset lapsen hoidosta teen MINÄ ei anoppi... hirveesti auttaa 300km meidän välissä!!!! kannattaa rohkaista ittensä ja puhua suoraan.. miehelle on monesti hankalaa asettua omaa äitiään vastaan. musta tuntuu että miehet ihan monesti pelkää vanhempiaan..