kieltämättä vähän kadehdin nuoria äitejä

Lasta ei voi tehdä nuorena, koska ei ole ehditty elää ja matkustella.

Miksi niitä ei voisi tehdä lapsen kanssa?

Itse nelikymppisenä neljän lapsen äitinä (vanhin 13, keskimmäiset 5, nuorin 2) taas olen mitä onnellisin siitä, että elämä järjesti asiat niin kuin on järjestänyt, eli että sain kolme lasta vasta nelissäkymmenissä. Nyt en ole enää yhtään niin epävarma kuin olin silloin nuorempana, vaan luotan itseeni kasvattajana ja siihen, että Elämä järjestää asian kuin asian, ei tarvitse kaikkea stressata niin kovasti. En jaksa välittää uusimmasta vauvamuodista tai rattaiden vuosimalleista, niin kuin olen huomannut, että nuoremmille äideille sellaisetkin seikat ovat hyvin tärkeitä :-) (ei silti että siinä mitään pahaa olisi). en jaksa välittää kaikesta siitä sotkusta ja melusta mitä ympärillä koko ajan on enkä joudu paniikkiin jos saa raivokohtauksen keskellä kassajonoa enkä varsinkaan jaksa välittää mitä jotkut muut ajattelevat minun kasvatustyylistäni (nuorempana vielä välitin). Ei se elämä vielä ole mitenkään ohi, joka päivä on täynnä uusia asioita ja yllätyksiä, vaikka perusasiat ovatkin tietysti vakiintuneet.

Minusta on vain hauskaa, että perheessä on sekä taapero-ikäinen, leikki-ikäisiä ja murrosikäinen ja itsekin elämän käännekohdassa neljänkympin kriiseineni :-)

Ja jokainen näistä äideistä pystyy tunnustamaan sen, että nelikymppisenä ei yksinkertaisesti jaksa kuten nuorempana. Vaikka se nelikymppinen ei ole mikään ikäloppu, niin silti lapsen yövalvomiset yms. oli helpompi jaksaa parikymppisenä.



Tätäkään ei ole tarkoitettu arvosteluksi, kunhan kerroin oman tuttavapiirini kokemuksia...

sillä sinulla niitä lapsia on myös nuorempana tehtyjä. et kertonut mitä teit tuossa välissä, mutta joka tapauksessa sinulla oli mahdollisuus valita ja tehdä vielä " iltatähtikin" .



me vanhempana äidiksi tulleet joudumme useita lapsia halutessamme tekemään ne heti putkeen ja se on sitten siinä.



Tietenkään en voi TIETÄÄ millaista se nuorena äitinä olo olisi. Voin vaan kuvitella että siinäkin olisi hyvät puolensa, ei tämä vanheneminen sitä pelkkää seesteisyyttä tuo mukanaan.



Mutta hienoa tietysti on että meitä on eri-ikäisiä ja että näitä valintoja voi tehdä eri ihmiset eri tavoin. Jos itse saisin kääntää kelloa taaksepäin, niin harkitsisin siis vakavammin lastenteon aloittamista nuorena.



t. ap

Haaveilin aina suuresta perheestä ja siitä, että ehtisin olla virkeä, nuori äiti. Siksi jätimme ehkäisynkin, kun olimme miehen kanssa vasta 21 ja 22 -vuotiaat. Siitä ajasta on jo kulunut kohta kymmenen normaaliraskauden pituinen aika, eikä meillä ole edelleenkään lasta. Jos joskus luonnostaan taikka adoption kautta meille lapsi tulee, emme enää ole nuoria vanhempia, ja haaveet suurperheestä saa kyllä hylätä. Kyllä itseäni vähän kadehdittaa, vaikka en toki silti lähtisi vaihtamaan omaa elämääni kenenkään kanssa - paljon mukavaahan näihinkin vuosiin mahtuu.

koska te olette voineet rellestää aikanne, opiskella rauhassa ja muutenkin selvittää tarkemmin mitä elämältä haluatte. Minusta on älyttömän raskasta opiskella lasten hoidon ohessa, kuunnella juttuja kaverien juhlimisesta ja se ajatus, että tässä tämä nyt sitten on. Olisin mielelläni säästänyt sen iki-ihanan kokemuksen, raskauden ja vauvajutut hieman myöhemmäksi, koska nyt ne on minun osaltani koettu. Enää toisen lapsen saaminen ei ole yhtä ihanaa, kutkuttavaa ja upeaa =)



En silti kadu, mutta ärsyttää kun aina hieman iäkkäämpiä äitejä parjataan..



Terveisin

19-vuotiaana esikoisensa saanut

Tuore perhebarometri vertailee kaksi- ja kolmekymppisinä vanhemmaksi tulleiden ajatuksia. Mielenkiintoinen tulos siinä on mm. se, että lähes kaikki vastaajat tunsivat olleensa sopivan ikäisiä vanhemmaksi tullessaan. Lisäksi kolmekymppisinä lapsen saaneet äidit kokivat vanhemmuuden alkumetrit rankempana kuin nuoremmat äidit. Eli on siis olemassa tutkimustietoakin ap:n näkemyksien puolesta =).



Itse olen saanut lapset melko nuorena enkä ole katunut. Lasten ja opiskeluiden yhdistäminen on onnistunut hyvin, enemmän lapsille on opiskeluaikana ollut aikaa kuin nyt työelämässä ollessa. Ja nyt voin " tehdä uraa" ilman vauvakuumetta ja odottelen vain sopivaa hetkeä seuraavan lapsen hankintaan. Juhlimaan olen päässyt silloin kun siltä tuntuu enkä kadehdi lapsettomien ikätovereiden elämänmenoa.



Ihan kaikkia en lastenhankintaan nuorella iällä kannusta, jotkut eivät yksinkertaisesti ole valmiita vastuuta kantamaan. Mutta toisaalta kritisoin nykypäivän liiankin suunnitelmallista elämää, lapset ovat kuitenkin antaneet niin paljon iloa, onnen hetkiä ja sisältöä elämään.



Perhebarometriin vastanneet totesivat varsin yksimielisesti lapsen syntymän olleen parasta mitä heille on elämässä tapahtunut. Miksi sitä elämän parasta asiaa pitäisi odottaa 40 vuotta?

ja minun täytyy myöntää, että yövalvomiset ottavat voimille. Se minun kohdallani siitä " nuorena jaksaa" -ajatuksesta. Itse en ole kyllä kokenut muuten jääväni mistään paitsi, vaan olen varmasti useimpien äitien (ikään katsomatta) kanssa samaa mieltä, että lapsia en antaisi pois. Parasta ja kalleinta ovat, mitä minulle ja miehelleni ovat siunaantuneet.



Tylsäähän olisi, jos kaikkien " pitäisi" elää elämänsä tietyn aikataulun mukaan. Onneksi mukaan mahtuu kaikenlaisia ihmisiä. Toiset eivät kykene kantamaan vanhemmuuden vastuuta oli ikä sitten mikä hyvänsä ja välillä elämä saattaa riepoitella niin, että tarvitsee vanhemmuuteensa ja arkeen tukea ikään katsomatta.



Hyvää kevään odotusta meille kaikille äideille, niin alle kaksikymppisille kuin yli nelikymppisillekin :)

Vaikka äitiydessä onnistumista ei voikaan mitata äidin iän kautta, olen kanssasi samaa mieltä. Tosin olen ehkä hieman puolueellinen, itselläni ikää 26 ja 2 lasta :)

Nuo ovat kuitenkin juuri niitä syitä, minkä vuoksi halusin itse perustaa perheen melko nuorena.

siitä kirjoituksesta kyllä sain innoituksen tähän aloitukseen. Ensi reaktioni li nimittäin kimmastua siinä ketjussa, ja ruveta puolustamaan meitä vähän iäkkäämpinä äidiksi tulleita. Mutta sitten pysähdyin ja rupesin miettimään miten asiat oikeesti ovat.



Silti kuten aloituksessa sanoin, tarkoitukseni ei ole hyökätä eikä arvostella, vaan halusin kertoa oman näkemykseni.



t. ap

äitini sai minut parikymppisenä, ja pikkuveljeni 39 vuotiaana. pikkuveli on nyt 7vuotias, ja äiti on kyllä väsynyt. on ihan itsekkin myöntänyt, ettei jaksa samanlailla kun 20 vuotta aiemmin.

ei jaksa komentaa, yöheräilyt olivat vaikeampia.



tosin on kehunut, että elämä on muuten paljon seesteisempää.



kai kaikissa ikäryhmissä on puolensa.



eikä tarvitse nelikymppiset nyt suuttua, näin äitini on todellakin sanonut, ja näin on sanonut moni muukin.



ei tämä ole mikään hyvä äiti/ huono äiti tappelu..

saivat esikoisensa ja vuosi sitten. ihan alusta asti mummo hoitanut lasta. Ulkoilee joka päivä ja siinä sivussa luo lumet pariskunnan pihalta. Kesällä haravoi. Tosin jos tää mummukka jaksaa joitaa lasta niin miksi ei nelikymppiset vanhemmat..meitä on niin moneen junaan....

ja kuten aloituksessa kerroin, en pidä itseäni rapakuntoisena tai patalaiskana. Huolehdin lumi- ja haravointitöistä ihan siiinä kuin parikymmentävuotta nuoremmat! Minun äitinikin pitää pihatöistä!



Ehkä hain ennemin sellaista henkistä pirteyttä ennemminkin kuin fyysistä jaksamista, kyllä minä ainakin nuorempana innostuin asioista helpommin kuin nyt, nykyisin aina ensin tulee mieleen että joo voisihan se olla ihan kiva tehdä niin, mutta kuinka RASITTAVAA se sitten olisi, pitäisi pakata ja lähteä ja rytmit menisi sekaisin ja saisiko sitä itsekään nukuttua muuten kuin omassa sängyssä jne jne esimerkkejä on paljon. Nuorena ihminen on jotenkin joustavampi eikä uudet tilanteet niin kovasti hirvitä.