Lue keskustelun säännöt.
Huomaatteko te äidit milloin joku on aidosti kiinnostunut teidän lapsestanne ja milloin teeskentelee vain? ov
26.01.2006 |
Mä olen aina ollut tosi lapsirakas ja esim siskonpoika (3v) oli elämäni rakkaimpia ihmisiä. Mutta sen jälkeen kun sain oman lapsen, jotain kummaa tapahtui ja muiden muksut on alkanu lähinnä ärrrsyttää.Siskonkin poika rasittava riiviö,joka on koko ajan kiusaamassa omaa mussukkaani. Vaivautuneita tilanteita tulee,kun kaverit odottaa automaattisesti että ihastelisis ja lässyttäisin heidän lapsilleen kun tulevat kylään, vaikka oikeasti mua ei vois vähempää kiinnostaa koko seura.
Saan varmasti hirveästi ilkeitä vastauksia mutta huomatkaa etten kirjoita tätä vittuilumielessä, vaan ihan oikeasti olen huolissani onko tämä muutos itsessäni pysyvä? Eikä edes koske pelkästään muita LAPSIA,vaan ihmisiä yleensäkin - Esim oma mieskin on vauvan syntymästä lähtien tuntunut pelkältä ylimääräiseltä riesalta, joka on vaan tiellä mun ja vauvan elämässä. Niin ja mun entinen valtava eläinrakkautenikin tuntuu hävinneen,nykyään mietin vaan tarttuuko niistä jotain pöpöjä mun lapseen. AHDISTAVAA :(
Kun aikanaan puhuin näistä tuntemuksistani,kaikki sanoivat että no se on alussa sellaista ja menee ohi - mutta kuinka kauan pitää odottaa,vauva nyt jo yli 10kk ja tuntuu että tää vaan pahenee. En haluis enkä tarvis muuta seuraa kun oman lapseni, ja avioeroon oisin valmis heti ellen säälis miestäni niin paljon. Tuntuu etten vaan välitä enää muista ihmisistä. Mitähän mun pitäis tehdä? Kellään kokemusta vastaavasta?Ei varmaan lapsellekaan parasta tämmönen äiskä. Häneen en oo kyllä väsynyt vielä kertaakaan, on kyllä ollutkin niin helppo lapsi, ei oo tarvinnu valvoa öitä jne.
Kommentit (11)
itse olen lapsirakas ja koskaan ei ole omien lasten myötä jäänyt välittäminen myös muihin lapsiin. Minusta olet itsekäs!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olen alkanut vertailemaan muita lapsia omaani (lienee normaalia), ja toiseksihan ne muut jää :). Mutta en sanoisi etten voi SIETÄÄ muita lapsia. Ehkä sitä on kriittisempi kun on omiakin, ennen lapset oli vain yhtä massaa, joihin kuului suhtautua positiivisesti. Nyt tietää asioista enemmän, ja sitä on tullut valikoivammaksi. Nautin kyllä muidenkin lapsista, mutta en todellakaan kaikista.
Nyt vaan yrität miettiä jotenkin ettei se lapsesi tule aina olemaan se ihanin pikku mussukka, jota mäkin joskus ajattelin. Nyt esim miun poika on se rasittava riiviö ja nyt harmittaa etten koskaan jääny niiden muiden rasittavien riiviöiden äitien kanssa juttelemaan ja ottamaan ikäänkuin oppia asioista.
Mä tiedän tasan tarkkaan mikä fiilis sulla on. Kaikki muut ON ärsyttäviä kun oma vauva tulee, mutta se johtuu vain ja ainoastaan siitä että sinä rakastuit niin kovin omaan lapseesi jotta nyt sinusta tuntuu että kaikki ovat joko huonoksi malliksi lapsellesi tai saattavat vahingoittaa teidän herkkää yhtenäisyyttä. Siitä se on. Mulla katos se olo vasta sitten kun huomasin alle parin vuoden ikäsestä pojastani uusia tuulia, sitten vasta huomasin että oma asenteeni oli se joka kadotti kaikki ympäriltäni, ja olin yksin. SE oli vaikeeta. Joten nyt nosta se pää sieltä ruusupuskasta niinkuin tein minäkin ja rupea katsomaan ihmisistä niitä puolia joita haluaisit opettaa lapsellesi tai joista lapsesi mahdollisesti voisi tulevaisuudessa saada mallia. TSEMPPIÄ!
Niitä on paljon. Oma lapsi on niin muka super-ihmeellinen-suloinen ja kiltti. Herää henkiin jo!
Itse olin ennen valtavan eläinrakas. Nykyään inhoan eläimiä. Ne ovat likaisia ja koirat voivat purra.(2 kertaa jo lastani vähän näykkäisty käteen ja poskeen. Ei jäänyt pysyviä jälkiä.) Uskomaton muutos siis.
Itselläni on nelivuotias. En pidä yli viisivuotiaista lapsista. Ne vaan riehuvat ja esittelevät omaa erinomaisuuttaan. En jaksaisi kuunnella monta kertaa: hei kato ku mää osaan ajaa ilman käsiä polkupyörää. Tulevat muka leikkimään lapseni kanssa ja sitten pitävät nuorempaa ihan huonona ja esittelevät vaan itseään. Ärsyttävää. Kaikissa lapsissa ärsyttää, että ovat mahdollisia flunssapesiä. Mokomat räkänokat. Menisivät kotiinsa tartuttamasta. En taida sietää muita lapsia, mutta pakko se vaan on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En edes puhu koskaan lapsistani paitsi jos joku kysyy ja silloinkin kuittaan asian parilla sanalla.
että ihmiset kyllä huomaa milloin joku vaan teeskentelee.Mitenkähän sais asennemuutoksen itselleen aikaan?
Enkä siis kuvittele että vauvani on universaalisti se maailman ihanin(niinkuin joku vittuili),vaan että hän on sitä MINULLE. ap
Vierailija:
huomasin että oma asenteeni oli se joka kadotti kaikki ympäriltäni, ja olin yksin. SE oli vaikeeta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Itse olin ennen valtavan eläinrakas. Nykyään inhoan eläimiä. Ne ovat likaisia ja koirat voivat purra.(2 kertaa jo lastani vähän näykkäisty käteen ja poskeen. Ei jäänyt pysyviä jälkiä.) Uskomaton muutos siis.Itselläni on nelivuotias. En pidä yli viisivuotiaista lapsista. Ne vaan riehuvat ja esittelevät omaa erinomaisuuttaan. En jaksaisi kuunnella monta kertaa: hei kato ku mää osaan ajaa ilman käsiä polkupyörää. Tulevat muka leikkimään lapseni kanssa ja sitten pitävät nuorempaa ihan huonona ja esittelevät vaan itseään. Ärsyttävää. Kaikissa lapsissa ärsyttää, että ovat mahdollisia flunssapesiä. Mokomat räkänokat. Menisivät kotiinsa tartuttamasta. En taida sietää muita lapsia, mutta pakko se vaan on.
kaikkia koiria ja olin niistä ihan fiiliksissä. Luulen, että se oli jonkinlainen hoivaamishalun ilmentymä, joka katosi, kun tuli tilanne, että sain sen halun ja tarpeen vauvan kanssa täysin tyydytettyä.
" Vauva" on nyt 2v eikä kiinnostus koiriin tai muiden lapsiin ole palautunut. Muiden lapset tuntuu jotenkin rasittavilta ja epäsiisteiltä, vaikka eivät tietenkään oikeasti paljonkaan eroa minun lapsistani. Ja erityisesti minun lastani vanhemmat lapset tuntuu ärsyttäviltä.
Ennenkään en tykännyt kaikista lapsista, kuten en tykkää kaikista aikuisistakaan. Mutta nykyään en ole kiintynyt oikeastaan keneenkään muuhun lapseen kuin omiini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen paljon rennompi nykyään lasten kanssa, osaan jutella heidän kanssaan, kun aiemmin olin vähän jäykkä. Olen ihmetellyt täälläkin näkyviä viestejä kamalista naapurin kakaroista, kun kaikki mun tapaamani lapset ovat olleet ihan ok, useimmat tosi hauskoja tyyppejä. Koska kaikki mun tapaamani lapset eivät varmaan ole mitään herran enkeleitä, eikä kaikilla varmasti ole naapurin vintiöt helvetistä, niin luulen asiaan vaikuttavan erittäin paljon se oma asennoituminen. Aikuinen ihminen pystyy vaikuttamaan käytökseensä ja asenteisiinsa ihan järjen käytöllä. Kaikista lapsista ei tarvitse pitää, mutta on aika hemmetin köyhää vihatakaan heitä vain sen takia, etteivät he ole se oma täydellinen hellantelttu. Jospa kiinnitätte seuraavan kerran huomiota niiden kamalien lasten hyviin puoliin.
AP:n kysymykseen, kyllä mä luulen huomaavani aika hyvin, jos jotakin ei kiinnosta oikeasti mun lapseni. Useimpia ystäviäni, jotka ovat lapsettomia, ei juurikaan kiinnosta pojan kakkaamiset tai se sentin kasvu viime kerrasta. Enkä odota, että tällaiset ihmiset tulisivat häntä kehumaan ja lääppimään. Lapsi on tärkeä mulle ja perheelleen, ei koko maailman tarvitse häntä palvoa. Paitsi tuntuuhan sekin kivalta. :)
Aika yleistä tuntuu tuo olevan...