Miksi mieheni suuttuu kun pitäisi keskustella vakavasti??? ov
tuossa miksi erositte ketjussa on taustaa meidän suhteesta mutta en tajua miksi ihmeessä se aina suuttuu jos pitäisi keskustella vakavasti meidän suhteen tilanteesta...
Onko muiden miehet sellaisia?
Kommentit (17)
Onko teillä keskustelu sitä että SINÄ keskustelet ja mies kuuntelee (pitäisi kuunnella)?
tms...
JA kyllä yleensä minä olen se joka puhuu koska miehen mielestä meillä on kaikki ihan hyvin...
mutta mun mielestä ei taas ole, minä en ole onnellinen/tyytyväinen, mies taas on...
Jos otan puheeksi sen että en ole tyytyväinen suhteeseen niin siinä vaiheessa jo yleensä suuttuu...
Se on ehkä helpompi tunne käsitellä. Ja sitte ei tarvi ehkä kuunnella, jos pelkää että sä jätät sen..
olen sille koittanu selittää että en voi sille mitään että olen luonteeltani sellanen että asiat pitää puhua selväksi...
Ja jos niistä ei puhu ne sen kun pahenee vaan.
Kai se sitten yrittää aina vaan siirtää ja siirtää sitä jos se aavistaa että mitä on tulossa.
Mutta kun se ei halua erota niin luulis tekevänsä kaikkensa asian eteen että sellaseen tilanteeseen ei jouduttas.
olen sille koittanu selittää että en voi sille mitään että olen luonteeltani sellanen että asiat pitää puhua selväksi...
Ja jos niistä ei puhu ne sen kun pahenee vaan.
Kai se sitten yrittää aina vaan siirtää ja siirtää sitä jos se aavistaa että mitä on tulossa.
Mutta kun se ei halua erota niin luulis tekevänsä kaikkensa asian eteen että sellaseen tilanteeseen ei jouduttas.
Pahin, mitä voit sanoa on se, että " meidän pitäis vähän keskustella" . Siitä miehesi jo arvaa, että nyt on jotain pahaenteistä tulossa. Aloitat vaan vaivihkaa keskustelun ja ensin puhut positiivisista asioista, niistä jutuista mihin olet ollut tyytyväinen suhteessanne. Sitten voit sanoa, että " minusta olisi mukava, jos tekisit näin" , sen sijaan että sanot " miksi sinä aina teet noin" . Eli keskity positiivisiin juttuihin, ei nalkutusta.
meillä on ollut miehen kanssa aika ajoin kovaa vääntöä parisuhteen, kodin hoidon ja isovanhempien asioista. Tällöin olen kovasti miettinyt miten asian (minkä milloinkin) ilmaisen.. En ole todellakaan syyttänyt, käyttänyt ikävää äänensävyä, valinnut sanoja huonosti jne. ja silti vastaus on ollut paskaa niskaan.
Ehkä mies piilottaa pelkoaan ja toiseksi kiukuttelu/ikävästi sanominen on hänen tapansa pitää tilannetta yllä. Ehkä tilanne on hänelle eduksi, hän ei uskalla/halua/pysty muuttamaan sitä.
Meillä valtapeli meni niin, että mies vouhkasi, määräsi ja ilkeili ja minä sopeuduin ja toisaalta yritin kyllä muutosta kaikin keinoin tasavertaisempaan suuntaan, mutta vasta se avasi miehen silmät, kun ilmoitin lähteväni (todella olin lähdössä).
Tämä käyttäytymismalli on osin voimassa hänen kodissaan.. välien katkaisu sinnekin on auttanut tilanteeseen
meinaan siis olitiko hankkinut jo asunnon??? mulla ei ole mitään paikkaa minne mennä, ja mies vielä luonteeltaan sellanen että jos erotaan niin sit kans erotaan eikä meinata siis että sitten on turha edes yrittää tulisko siitä uudestaan mitään. (tietty en tiiä tässä tapauksessa kun hänen mielestään asiat on hyvin).
olin siis suunnitellut, miten toimin, mistä hommaan rahat jaloille päästäkseni (lainaan vanhemmilta alkuun, otan opintolainaa), mistä hoidan asunnon, miten lapsen huoltajuus järjestetään, miten menen töihin jne. Aion toteuttaa myös tämän mahd. pian eli silloin oli kyse kuukaudesta parista
Ilmeisesti nämä suunnitelmat saivat mihen ymmärtämään että nyt on tosi kyseessä. Ero tässä tilanteessa olisi ollut helpompi kuin esim. vuosi myöhemmin, jolloin (tästä taas puhuttiin) mies oli ehtinyt miettiä oman kantansa. Hän ilmoitti silloin ottavansa lapsen kokonaan ja uhkaili tällä sekä muilla asioilla esim. tekevänsä erosta mahdollisen vaikean ja vähätteli etten voi tulla toimeen (taloudellisesti).. nämä ovat kuitenkin isoja seikkoja itsetunnolle ja eron suunnittelulle
Mieheni oli myös sitä mieltä, että jos erotaan (edes asumusero) niin yhteen ei sitten varmaan palata (oli enemmän peloissaan tästä kuin etukäteen ehdoton, että sitten kun erotaan niin erotaan myös).
ei saa syyttää, ei puhua ikävästi jne. Itse olen saanut paljon tällaista palautetta, mikä on masentanut sillä minä olen ollut se, joka olen ylipäätään yrittänyt. Mies on saanut laittaa paskaansa tulemaan miten on halunnut ja siihen päälle syyttänyt minua syyttämisestä
ei ap
asiassa päästä mihinkään järkevään tulokseen, pistän hanskat tiskiin ja lähden. Enkä katso taaksepäin. Ja niin niitä eroja onkin tullut! Mutta kun en vain KESTÄ sitä, että jos yritän olla mukava ja kiva, niin vastaan tulee pelkkää paskaa.
IKINÄ en nalkuta, vaan yritän sanoa nätisti ja selvittää " asiallisesti" . En ole koskaan hysteerinen enkä kilju ja " mielelläni" kuuntelen jos olen toisen mielestä tehnyt väärin.
Enkä ainakaan yritä osoittaa, että olenpa minä tosi jalo kun yritän olla rakentava ja oletpa sinä tosi paska kun pistät vain hanttiin. Mutta jossain vaiheessa kun tappi tulee vastaan, se tulee, eikä sille mitään voi.
ja sitten vielä ehkä se suurin eplon aihe on tuo meidän poiks joka on henkeen ja vereen isän poika =(
se olisi sille niin kova paikka jos me erottas, monesti on itkenyt että ettehän te koskaan eroa (erään tuttavan eron jälkeen alkoi näitä asioita pohtimaan).
-Ap-
milloin menee yli. Ei parisuhde voi olla sellainenkaan että toinen on täysin tyytyväinen ja toinen ei. Miehelle tilanne on nyt edullinen, hänen ei siitä tarvitse välittää (tuntuu kummalta ja pelottavalta että näin voi olla, mutta näin oli minullakin), mutta näin ei välttämättä ole aina. Ehkä mies joskus tajuaa, sinun kanssa, seuraavassa suhteessa, ei koskaan. Mitä sinä tältä elämältä haluat??? Katkeroidutko, oletko haitaksi lapsellesi, muututko negatiiviseksi, jaksatko elää muuten?
Minusta tuntui, että minusta on myös haittaa lapselleni, koska parisuhde oli huono, mies kuormasi kaiken minulle ja hääräsi vanhempiensa kanssa, vanhemmat siis koko touhun tukena ja myös minun appivanhempien nalkutus ja naputus miehen naputuksen päälle. En siis voinut olla lapselleni yhtä hyvä kuin ilman miestä ja halusin olla hyvä. Tämän vuoksi olin pääosin lähtemässä.. sehän se on suurin syyllisyys.
yritä saada miestä terapiaan tai mene yksin, saat sieltä edes tukea
- kartoitin ensin omia ajatuksiani, kirjoitin, luin, mikä on mielestäni oikeasti tärkeää yleensäkin elämässä
- puhuin pulmistamme ystävilleni
- aloimme tapaamaan enemmän toisia lapsiperheitä
- menimme erittäin hyvälle avioliittoviikonlopulle, samoja järjestetään vieläkin, siellä ei tarvitse puhua kuin kuuntelee vaan (mutta vaikutus suhteeseemme oli ratkaiseva) aiheina esim naisen tarve puhua ja vatvoa ja valittaa, kuinka miehen tulisi siihen suhtautua jne
- alussa kun puhuin miehelleni, tein selväksi, että hän on hyvä mies, rakastan häntä, enkä mistään hinnasta haluisia luopua hänestä. Pidän keskustelun sävyn rakastavana ja ystävällisenä, vain yksi pulma kerrallaan, johon olen jo valmiiksi pohtinut konkreettisen ratkaisuehdotuksen ja porkkanan, mitä mies asiasta hyötyy. En vyörytä kaikkea hänen harteilleen. Arkisin yritän muistaa kehua ja ilmaista arvostustani hänelle. Näin on tilaa välillä sanoa jotakin toiveitakin.
Miehen mukaan hän raivotui koska:
- aloitin puhumaan aina yllättäen, olisi halunnut, että sovitaan esim puhutaan huomen illalla tsm
- pelkäsi, että puhun ja puhun vaan eikä siitä tule koskaan loppua valitusvirrestä
- hän koki, että kaadan valtavan likasangon hänen päälleen kaikenlaista ongelmaa ja hänen pitäisi yksin ratkaista koko sotku siltä istumalta
- puhuin yleensäkin ikävistä asioista usein ja liikaa, mies koki, että ne ovat vain hänen syytään
- en ollut rakentava, sain hänetjoko huolestumaan tai ajattelemaan että hän on siis täysin paska mies mielestäni
minä olen mielestäni koittanut kaikkea mahdollista jo mutta tuntuu silti että vaan valitan joka asiasta, mutta minun oloni ei ole tästä mihinkään enää muuttunut pitkään aikaan. sitäkin olen odottanut ajatellut että on ohi menevää...
-ap-
Vierailija: